Lausunto Valtiontilintarkastajien vuoden 2005 kertomuksen valmisteluun liittyvästä selvityspyynnöstä

Sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoituksen ja tuottamisen haasteet

Sosiaalipoliittisena asiantuntija- ja yhteistoimintajärjestönä, jonka jäseninä ovat keskeisimmät valtakunnalliset sosiaali- ja terveysjärjestöt (125), alueelliset sosiaaliturvayhdistykset (16) ja tukijäseninä mm. kunnat (138) Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry esittää kannanottonaan valtiontilintarkastajien selvityspyyntöön seuraavaa:

Sosiaali- ja terveyspalveluiden kehitys

Sosiaalibarometrit ovat viime vuosien aikana kertoneet siitä, että sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuudessa on huomattavia alueellisia eroja ja toisaalta huomattavia eroja siinä suhteessa, miten palvelujärjestelmän toimijat kokevat pystyvänsä vastaamaan eri väestöryhmien tarpeeseen. Universalismiin pohjautuva palvelujärjestelmä on osoittanut toimintakykynsä siinä mielessä, että se on pystynyt vastaamaan hyvin suurten väestöryhmien palvelutarpeisiin silloin, kun ihmisten tilanteessa ei ole erityisiä tuen tarpeita. Se on myös pystynyt pitämään köyhyyden ja syrjäytymisen määrän suhteellisen alhaisena, joskin näiden ryhmien koko on viime vuosien aikana kasvanut.

Sosiaalibarometrit ovat kertoneet vuodesta 1997 alkaen ihmisten hyvinvoinnin kokonaistilanteen kohentumisesta. Kehityksen kääntöpuoli on se, että mm. pitkäaikaistyöttömien, mielenterveys-, päihde- ja huumeongelmaisten tilanne on pysynyt huonona. Huolestuttavaa on myös se, että väestöryhmien välinen polarisaatio on suhteellisesti ottaen huomattavasti syventynyt ja näyttää jäävän pysyväksi. Samanaikaisesti eri toimijat kokevat mahdollisuutensa heidän tukemisekseen huonoiksi.

Hyvinvoinnissa on myös alueellisia eroja ja rakenteelliset tekijät syventävät näitä eroja. Hyvinvointi on arvioitu keskimäärin muita heikommaksi useimmin pienissä kunnissa, Pohjois-Suomessa sekä varsinkin kunnissa, joissa kamppaillaan lisääntyvien taloudellisten ja rakenteellisten ongelmien kanssa. Noin 10 prosenttia vastaajista arvioi hyvinvoinnin kokonaistilanteen heikentyvän kuluvan vuoden aikana ja viisi prosenttia uskoo sen parantuvan.

Hyvinvointipalvelujen tuottajien mahdollisuudet tukea eri väestöryhmien hyvinvointia vaihtelevat edelleen suuresti. Parhaiten arvioidaan pystyttävän vastaamaan suurten väestöryhmien palvelutarpeeseen eli parhaiten on pystytty turvaamaan lasten, vanhusten ja vakaalla työuralla olevien perheiden hyvinvointi, joilla ei ole elämäntilanteessa erityisiä sosiaalisia tai terveydellisiä ongelmia. Hyvinvointipalvelujärjestelmän toimijat näyttävät olevan suurissa pulmissa silloin, kun tarvitaan pitkäjänteisiä, räätälöityjä ja kohdennettuja toimia ihmisen tilanteessa muutoksen aikaansaamiseen ja toimintakyvyn vahvistamiseen.

Päihteiden käyttäjät ovat ihmisryhmä, joka on vuosien ajan ollut vaikeuksissa. Päihdehuollon palvelut ovat myös olleet laajojen supistusten kohteena ja lamavuosien jälkeen päihdepalvelut ovat rakentuneet hitaasti ja puutteellisesti. Monissa osissa maata päihdepalveluita on edelleen erittäin puutteellisesti tarjolla. Toteutettu alkoholiveron kevennys erityisesti väkevien juomien osalta on nostanut alkoholin kulutusta.

Kasvavat päihdeongelmat ja niihin liittyvät sosiaaliset ja terveyshaitat ovat kasvava huolenaihe. Tutkimustietoa muutoksesta ei juurikaan vielä ole. Sen sijaan heikkoja signaaleja tilanteen vaikeutumisesta kantautuu päihdehuollon palvelujärjestelmästä. Samaan viestii myös se, että Sosiaalibarometrin vastaajista kiireellisimmin uusia sosiaalipoliittisia tukitoimia vaativa ryhmä vastaajien mukaan ovat päihdeongelmaiset, joilla on elämäntilanteessaan useita ongelmia ja joiden tilanne on pitkittynyt. Tästä joukosta erityisesti huumeongelmaiset erottuvat sellaisena uutena ryhmänä, joille ei ole riittäviä hoitomahdollisuuksia.

Päihdeongelmaisille suunnattujen palvelujen tarjonta ei ole tällä hetkellä ylipäätäänkään riittävää suhteessa niihin barometrivastaajien antamiin viesteihin, jotka kertovat ongelman lisääntymisestä ja vaikeutumisesta. Kunnilla ei myöskään ole riittävästi pitkän aikavälin strategiaa päihdehuollon alueella, sillä vajaalta 40 prosentilta kunnista puuttuu päihdehuollon sektorikohtainen strategia tai päihdeongelma kokonaan.

Sosiaalibarometrin 2005 tulokset kertovat käynnissä olevasta palvelujen uudelleen muotoutumisesta. Palvelujen tuottamiseksi ja turvaamiseksi etsitään aikaisempaa parempia palveluratkaisuja modernisaation mukanaan tuomiin haasteisiin niin paikallisesti, seudullisesti kuin valtakunnallisestikin.

Hyvinvointipalvelut näyttävät muuttuvan niin valintojen, toiminnan organisoimisen kuin toimintatapojenkin osalta. Vuonna 2004 sosiaalitoimessa on lisätty erityisesti lastensuojelutyötä, muuta perhetyötä, lasten päivähoitopalveluja, omaishoidon tukea sekä vanhusten palveluasumista ja kotipalveluja. Toimeentulotukea sen sijaan on vähennetty. Terveyspalveluissa palvelulisäykset ovat koskeneet erityisesti terveyden- ja sairaanhoitajan vastaanottotoimintaa. Terveyden- ja sairaanhoitajan vastaanottotoimintaa lisänneiden osuus on kasvanut tasaisesti viimeisten seitsemän vuoden aikana. Se kertoo toimintatapojen muutoksesta ja uudenlaisen työnjaon rakentumisesta terveyskeskusten sisällä. Useimmissa terveyskeskuksissa on lisätty tiedottamista ja neuvontaa, yleislääkäripalveluja, kotisairaanhoitoa, työterveyshuollon ja hammashuollon palveluja. Terveyspalveluissa vähentäminen on kohdistunut äitiys- ja lastenneuvolapalveluihin, perusterveydenhuollon laitoshoitoon ja psykiatriseen laitoshoitoon.

Käynnissä on palvelujen siirtyminen verkkoon ja se antaa aikaisempaa paremmat mahdollisuudet saada nopeasti ajantasaista tietoa palveluista. Kehityksen kääntöpuolena on se, etteivät koko väestön mahdollisuudet tai edellytykset käyttää internetiä ole tasavertaiset. Tämä saattaa entisestään heikentää niiden ihmisten tiedon ja avun saantia, joilla avun tarve on suurin. Sähköiset neuvontapalvelut eivät voi kuitenkaan korvata henkilökohtaista neuvontaa. Lähes kaikki julkiset palveluntuottajat tarjoavat henkilökohtaista neuvontaa ja puhelinneuvontaa. Viime vuoden aikana julkisista palveluntuottajista eniten puhelinneuvontaa on lisätty eniten terveyskeskuksissa. Uuden hallintomenettelylain voimaan tultua vastaajat korostavat myös aikaisempaa enemmän omaa aktiivista ja oma-aloitteista neuvovaa ja ohjaavaa roolia, vaikka asiakas ei osaisikaan kysyä hänelle kuuluvista mahdollisuuksista.

Sähköisten palveluiden, neuvonnan ja ohjauksen lisääntyminen on myönteistä, koska se voi parantaa ihmisten mahdollisuutta saada nopeasti tietoa ja neuvontaa. Palvelu mahdollistaa myös tuen haja-asutusalueille ja tekee siitä aikaisempaa vähemmän aikaan ja paikkaan sidonnaisen. Suuntaus sisältää kuitenkin erittäin suuren riskin siitä, että palvelujärjestelmän sisään syntyy rakenteellinen syrjäyttävä elementti. Informaatioteknologian käyttö edellyttää välineitä, taloudellisia resursseja ja osaamista, joita useinkaan ei ole huono-osaisilla ihmisillä. Sähköisten palvelujen kehittämisen ja niihin siirtymisen rinnalla on myös turvattava perinteisiä neuvontapalveluja, sillä sähköiset palvelut eivät ole vielä kaikkien saatavilla laitteistojen ja infrastruktuurin puuttumisesta johtuen sekä käyttövalmiuksien ja -halukkuuden puuttumisesta johtuen. Nämä puutteet kasaantuvat keskusliiton tekemien kansalaiskyselyjen tuottaman tiedon perusteella erityisesti vanhusväestöön sekä syrjäytyneeseen ja syrjäytymisvaarassa olevaan väestöön muuta väestöä useammin.

Omaishoidon kehittäminen on valtakunnallisesti asetettu yhdeksi painopisteeksi. Omaishoidon määrärahat kunnissa kasvoivat lähes puolessa vastanneista sosiaalitoimistoista ja pysyivät ennallaan reilussa 40 prosentissa. Vuoden 2005 ennakoivat arvioinnit kertovat, että hiukan edellisvuotta suurempi osa vastaajista arvioi omaishoidon määrärahojen pienevän ja kasvua ennakoivien osuus on edellisvuotta pienempi. Omaishoitoa on vahvistettu määrärahojen lisäysten kautta arvioituna erityisesti Itä-Suomessa ja Etelä-Suomessa ja Itä-Suomessa suunta näkyy edelleen jatkuvan tänä vuonna. Omaishoidon määrärahojen kehitys on ollut Pohjois-Suomessa muuta maata heikompi.

Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry:n yli kymmenen vuoden ajan toteuttamissa kansalaiskyselyissä on syntynyt tietoa hyvinvointipalveluista kansalaisten näkökulmasta. Palvelujen puuttuminen tai niiden huono taso vaikuttavat muuttoliikkeeseen. Muuttoa suunnittelevien tai jo muuttamassa olleiden muuton syynä oli esimerkiksi Pohjois-Karjalassa vuonna 2003 tehdyn kansalaiskyselyn perusteella palveluihin liittyvät ongelmat noin 23 prosentilla pohjoiskarjalaisista. Tulokset ovat olleet samansuuntaisia myös muilla tutkituilla alueilla. Parempien palvelujen toivossa tapahtuva poismuutto kasautuu alueille, joiden palveluissa on jo ennestään puutteita.

Palvelujärjestelmässä on käynnissä melko voimakas muutos ja se koetaan osittain hallitsemattomaksi. Muutostilanne vaihtelee merkittävästi eri palveluntuottajilla. Terveyskeskuksista toimintoja on laajennettu muita julkisia palveluntuottajia enemmän. Terveyskeskuksissa toiminnan muutos nähdään omassa organisaatiossa keskimäärin muita palveluntuottajia voimakkaampana ja tilanteen hallinta puutteelliseksi. Sosiaalitoimessa muutokset ovat muihin palveluntuottajiin nähden maltilliset, mutta silti muutoksen hallinta on hieman keskimääräistä heikompaa. Sosiaalitoimista muutos tarkoittaa kolmanneksella toimintojen laajentamista ja joka kuudennella sosiaalitoimella toimintojen supistamista.

Suuralueista Etelä-Suomen kuntien sosiaalitoimissa toimintoja laajennetaan muita alueita enemmän. Samalla muutoksen kuitenkin koetaan olevan muita alueita paremmin hallinnassa. Toisen ääripään muodostaa Itä-Suomi. Itä-Suomessa sosiaalitoimi kokee olevansa kovimmassa muutostilassa ja muutoksen hallinta koetaan Pohjois-Suomen ohella heikoksi. Maakunnista voimakkaimmassa muutoksessa on Kainuu, jossa muutostilanne nähdään hyvin hallittuna, mitä selittää Kainuun maakuntakokeilu. Myös Päijät-Hämeessä ja Keski-Pohjanmaalla palveluntuottajilla käynnissä olevat muutokset ovat keskimäärin voimakkaammat ja muutos koetaan hallitumpana kuin muissa maakunnissa. Lapissa, Itä-Uudellamaalla ja Pohjois-Karjalassa muutoksen voimakkuus palveluissa on hieman keskimääräistä voimakkaampaa, mutta muutoksen hallinnan kokemus on puolestaan keskimääräistä heikompaa. Palveluissa nähdään muita vähemmän muutoksia ja muutosta pidetään kokonaisuudessaan paremmin hallittuna Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa, Kanta-Hämeessä, Keski-Suomessa ja Varsinais-Suomessa.


Kunnat sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoittajina ja tuottajina

Kuntien rooli on ja sen arvioidaan olevan tulevaisuudessakin keskeinen, vaikka muiden palveluntuottajien roolin arvioidaankin tulevaisuudessa kasvavan. Tässä tarkastellaan vain yhteistyön rakentumista kuntien ja muiden tahojen sekä kuntien välillä.

Pyrkimys welfare mix –tyyppisiin palveluratkaisuihin on jo usean vuoden ajan ollut eri tahoilla asetettu sosiaalipoliittinen tavoite. Kuntia on kannustettu eri toimijatahojen rajat ylittävään sekä seudulliseen ja kuntarajat ylittävään yhteistyöhön. Kuntien toimintatavat ja -mallit ovatkin viime vuosina kehittyneet yhteistyöhakuisemmiksi ja monitoimijaisemmiksi. Kansalaisten hyvinvoinnin toteuttamisessa erilaiset welfare mix -ratkaisut ovat lisääntyneet ja tulevat palveluntuottajien esittämien arvioiden perusteella lisäämään merkitystään tulevaisuudessakin. Kuntien toimintastrategiat kuitenkin vaihtelevat melkoisesti.

Sosiaalibarometrin 2005 mukaan tällä hetkellä kaksi kolmasosaa terveyskeskuksista kertoo kuntansa tuottavan terveyspalveluja seutukuntayhteistyönä, tyypillisimmin terveyskeskuspäivystystä. Seudullisesti tuotetut terveyspalvelut ovat usein myös erikoissairaanhoidon ja erikoislääkäri- sekä röntgenpalveluja ja työterveyshuoltoa. Kuntien sosiaalitoimista puolet ilmoittaa kuntansa tuottavan sosiaalipalveluja seutukuntayhteistyössä. Tyypillisin palvelu on perhe- ja kasvatusneuvola ja seuraavaksi yleisimmät A-klinikka- ja muut päihdepalvelut. Varsin usein seudullisesti järjestetään myös pienille asiakasryhmille suunnattuja, erityisosaamista vaativia palveluja, sosiaali- ja potilasasiamiespalveluja, sosiaalipäivystystä sekä talous- ja velkaneuvontaa.

Kolmannes kuntien sosiaalitoimista tuottaa palvelujaan usean tahon yhteistyönä. Monitoimijaisesti tuotettavat sosiaalipalvelut ovat useimmiten a-klinikka- tai muita päihdepalveluja, perheneuvolatoimintaa tai vanhuspalveluja. Monien tahojen yhteistyötä onkin hyödynnetty usein erityispalveluissa; vastausten perusteella tyypillisimpiin kuuluu lastensuojelutyö, mutta paikoitellen myös mielenterveyspalveluja hoidetaan usean tahon yhteistyönä. Sosiaaliasiamiestoiminta, velkaneuvonta, edunvalvonta ja nuorten työpajatoiminta ovat niinikään kohtalaisen usein monen toimijan kesken järjestettäviä palveluja.

Seudulliset ja monitoimijaiset palvelujentuottamisratkaisut ovat vahvistuneet tavoitteiden mukaisesti. Edelleenkin se koskettaa kuitenkin vain osaa kuntia. Terveyspalveluissa seudulliset ratkaisut ovat yleisimpiä, mutta myös sosiaalitoimessa myönteistä kehitystä on tapahtumassa. Seudulliset ratkaisut näyttävät turvaavan erityisesti erityispalvelujen tilannetta sekä erilaisten päivystysratkaisujen kautta palveluiden saatavuutta. Suurissa, haja-asutusalueiden kunnissa seudulliset ratkaisut kuitenkin voivat tarkoittaa välimatkojen kasvua palvelujen piiriin kohtuuttoman pitkiksi. Seudullisten ratkaisujen myönteisiä puolia ja riskitekijöitä ei ole vielä arvioitu ja se on välttämätöntä sekä palvelujärjestelmän että palveluiden käyttäjien näkökulmasta.

Yhteispalvelut niin yhteispalvelupisteinä kuin työvoiman palvelukeskuksina ovat lisääntyneet. Yhteispalvelupisteissä on edelleen selvästi kehittämistarpeita, jotta niistä voisi tulla aidosti eri toimijoiden yhteispalvelua. Uutena toimintamuotona työvoimanpalvelukeskukset saivat kautta linjan Sosiaalibarometrin 2005 mukaan hyvin myönteisen arvion. Kelan, työvoimatoimistojen ja sosiaalitoimen vastaajista yli puolet arvioi työvoimanpalvelukeskusten toimivan hyvin. Näistä kolmesta vastaajatahosta työvoimatoimistojen arviot ovat kriittisimmät, sillä niistä noin viidennes arvioi työvoimanpalvelukeskusten toimivan huonosti. Huonosti toimiviksi Kelan vastaajista arvioi selvästi alle viidennes ja sosiaalitoimesta noin kymmenen prosenttia.

Kriittisimmät työvoimanpalvelukeskusten arviot tulevat terveyskeskuksilta ja toisaalta järjestöiltä. Eri vastaajia pyydettiin myös arvioimaan yhteistyötään työvoimanpalvelukeskusten kanssa. Myönteisimmin yhteistyötä arvioivat Kelan vastaajat, joista reilusti yli puolet piti yhteistyötä hyvänä tai melko hyvänä. Sosiaalitoimen ja työvoimatoimistojen vastaajat arvioivat yhteistyötä vähän kriittisemmin. Terveyskeskusten arviot yhteistyön suhteen olivat kaikkein kriittisimpiä.

Palveluseteli on vuoden 2004 alusta ollut uusi mahdollisuus palveluiden järjestämisessä erityisesti kotipalveluissa. Uutena mahdollisuutena palveluseteli on selvästi vasta hakemassa omaa paikkaansa. Sekä sosiaalitoimen että terveyskeskusten vastaajista vajaa viidenneksellä on käytössä palveluseteli. Alueellisesti suuralueittain tarkasteltuna palveluseteli- mahdollisuutta on eniten otettu käyttöön Itä-Suomessa ja toiseksi eniten Etelä-Suomessa. Vähiten palveluseteli on käytössä Pohjois-Suomessa ja yli puolessa sosiaalitoimen vastaajista arvioi Pohjois-Suomessa että palveluseteli ei ole käytössä, eikä sellaisia suunnitelmia ole. Mielenkiintoista on se, että Länsi-Suomen alueella tilanne on lähes sama kuin Pohjois-Suomessa. Palveluseteli näyttää olevan käytössä erityisesti sellaisissa kunnissa, joissa arvioidaan pystyttävän turvaamaan sosiaalipalvelut nykyisillä voimavaroilla melko hyvin tai hyvin. Niistä kunnista, joissa palveluseteli ei ole vielä käytössä lähes puolessa sosiaalitoimista suunnitellaan palvelusetelin käyttöönottoa. Palveluseteli on ennen kaikkea sosiaalitoimen kotipalveluiden väline, kun kotisairaanhoito on rajattu uudistuksen ulkopuolelle.

Kuntien toimintaympäristön muutos ja taloudellisen liikkumatilan kapeus ovat pakottaneet kuntia pohtimaan selviytymisen keinoja. Vuoden 2004 Sosiaalibarometrissa havaittiin, että kuntien hyvinvointipoliittiset valinnat ja strategiat eriytyvät. Tuolloin nostettiin esiin myös kysymys siitä, miten tietoisiin strategisiin linjauksiin valinnat pohjautuvat. Kuntatalous on asettanut ja asettaa tiukkoja reunaehtoja toteutettavalle toiminnalle mukaan lukien sosiaali- ja terveyspalvelut ja laajemminkin hyvinvointipalvelut. Kiinnostavaa on se, miten suuressa osassa kuntia on olemassa erilaisia hyvinvointistrategioita ja ohjelmia ja miten niiden arvioidaan toimivan toiminnan ohjauksen välineenä käytännössä. Kyse on myös siitä, missä määrin taloudellisen hallinnan logiikan rinnalle syntyy sisällöllisiä välineitä, jotka tukevat talouden ja sosiaalisen välistä vuoropuhelua sekä tehtäviä valintoja.

Sosiaalibarometrin 2005 mukaan näyttää siltä, että sektorikohtaiset strategiat ovat edelleen yleisempiä kuin laajat kunnalliset, seudulliset ja maakunnalliset hyvinvointistrategiat tai seudulliset erillisohjelmat. Voimassa oleva kunnallinen hyvinvointistrategia on vain reilussa viidenneksessä vastanneista kunnista ja valmisteilla samoin viidenneksessä kunnista. Suurimmasta osasta kuntia kunnallinen hyvinvointistrategia puuttuu edelleen kokonaan. Näyttää siltä, että valtakunnallisen tavoite- ja toimintaohjelman suositus ei ole vielä johtanut toimenpiteisiin suuressa osassa kuntia. Kunnallisia hyvinvointistrategioita on tehty eniten yli 40 000 asukkaan kunnissa ja vähiten pienissä kunnissa. Alueellisesti voimassa olevia kunnallisia hyvinvointistrategioita tämän aineiston valossa löytyy ennen kaikkea Pohjois-Suomen alueelta ja tilanne näyttää olevan siellä edelleen vahvistumassa. Myös Etelä-Suomen kunnissa tilanne näyttää myönteiseltä ja alueella on suuralueista toiseksi eniten kunnallisia hyvinvointistrategioita. Selvästi harvimmin voimassa oleva kunnallinen hyvinvointistrategia näyttää löytyvän Itä-Suomen alueelta ja valmistelussa olevista strategioista huolimatta tilanne näyttää tällä alueella säilyvän muuta maata alhaisemmalla tasolla. Näyttää siltä, että kunnallisesta strategiatyötä tehdään monitoimijaisesti ainakin osassa kuntia. Kunnan hyvinvointistrategia koskee luonnollisesti sekä sosiaali- että terveydenhuoltoa ja kaikkia muitakin kuntalaisten hyvinvoinnista vastaavia tahoja. Positiivista on se, että puolet vastanneista työvoimatoimistoista on mukana kuntien hyvinvointistrategiatyössä. Kelan toimistoista mukana on sen sijaan reilu kymmenesosa. Järjestöistä noin kolmannes vastaa olevansa mukana kunnallisessa hyvinvointistrategiatyössä.

Sosiaalitoimen johto arvioi voimassa olevilla sektorikohtaisilla ohjelmilla olevan paljon vaikutusta sosiaalitoimen toiminnan ohjaukseen. Kaikkein selvimmin ja vahvimmin toimintaa ohjaava vaikutus näyttää olevan vanhuspoliittisilla ohjelmilla. Tilanne muuttuu, kun tarkastelun kohteeksi otetaan laajemmat hyvinvointistrategiat. Kaikkein vähiten toimintaa ohjaavaa vaikutusta vastaajat arvioivat olevan maakunnallisilla hyvinvointistrategioilla. Kunnalliset ja seudulliset hyvinvointistrategiat saavat vastaajilta toiminnan ohjauksen välineinä hyvin samansuuntaisen arvion. Vajaa puolet vastaajista arvioi niillä olevan paljon merkitystä toiminnan ohjauksen kannalta. Vastaavasti vähän tai ei lainkaan ohjaavaa merkitystä kunnallisilla strategioilla näkee olevan viidesosa vastaajista ja seudullisten strategioiden osalta näin ajattelee kolmannes vastaajista. Mielenkiintoista on se, että kunnalliset hyvinvointistrategiat asettuvat tässä suhteessa hyvin samalle viivalle kuin seudulliset strategiat, jotka ovat selvästi ajallisesti uudempia.

Sosiaalibarometrin 2005 mukaan laajoja strategioita selvästi useammin kunnissa on laadittu sektorikohtaisia strategioita. Eniten on vanhuspoliittisia ohjelmia, joita on kahdessa kolmanneksessa vastanneista kunnista. Lisäksi viidenneksessä kuntia niitä on valmisteilla. Näyttää siltä, että kunnissa on tiedostettu ikärakenteen tulossa oleva muutos ja vanhustenhuollon kasvavat haasteet. Niistä selviytymisen tueksi on laadittu vanhuspoliittisia ohjelmia. Päihde- ja huumeohjelma on puolestaan olemassa noin puolella kuntia, mutta se puuttuu edelleen yli kolmasosasta vastanneita kuntia. Päihdepalveluiden alueella on viime vuosikymmenen aikana tehty kaikkein rajuimmat supistukset ja perustellusti voi sanoa, että osassa maata päihdepalvelut ovat huonolla tolalla. Tästä huolimatta sektorikohtaisissa strategioissa päihdestrategioita edelleen puuttuu ja se ei luvanne hyvää tulevaisuudessa päihdepalveluiden kannalta. Toinen alue, jossa on ollut suuria rakenteellisia muutoksia ovat mielenterveyspalvelut. Sektorikohtaisissa strategioissa mielenterveysohjelmia näyttää olevan vielä vähän. Lapsi- ja nuoriso-ohjelmat puuttuvat myös kolmanneksesta kuntia. Vammaispoliittisia ohjelmia ei ole eikä niitä ole myöskään tekeillä 60 prosentissa kunnista. Sektorikohtaisten ohjelmien tilanne näyttää tässä suhteessa heikoimmalta tämän aineiston valossa vammaispolitiikan alueella.


Yksityisen sektorin palvelutarjonnan hyödyntäminen

Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto tekee 15.9.2005 mennessä erillisen selvityksen Valtiontilintarkastajille sosiaali- ja terveysjärjestöjen mahdollisuuksista toimia palvelujen ja tuen tuottajina. Tähän kohtaan lausuntopyynnössä puututaan siksi tässä vain lyhyenä mainintana.

Raha-automaattiyhdistyksellä on keskeinen rooli sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnan rahoittajana. Vuonna 2002 RAY:n avustusta saaneiden 1 175:n järjestön yhteenlasketuista tuotoista 13 prosenttia koostui erilaisista Raha-automaattiyhdistyksen toiminta-, kokeilu- ja kehittämisavustuksista, mutta avustuksen merkitys vaihtelee järjestöittäin hyvin suuresti. Useiden järjestöjen toiminnasta Raha-automaattiyhdistyksen avustukset muodostavat rahoituksen valtaosan. Erityisen merkityksekäs RAY:n tuki on kansalaisjärjestö- ja vapaaehtoistoiminnan rahoituksessa ja on käytännössä järjestöjen kansalaistoiminnan rahoituksen perusta ja elinehto. Vuosien 2004 ja 2005 Sosiaalibarometrien mukaan juuri järjestöjen vapaaehtoistoiminnan ylläpito kärsii kuitenkin eniten taloudellisten resurssien puutteesta.

Järjestöillä on perinteisesti ollut ja on edelleen merkittävä asema erilaisten palvelujen kehittämisessä. Niillä on mahdollisuus kehittää ja ylläpitää palveluja myös alueilla, joilla palvelujen kysyntä on vähäistä ja satunnaista ja yritysmäinen palvelujen kehittäminen tai tuottaminen siksi kannattamatonta. Raha-automaattiyhdistyksen uudet linjaukset palvelutuotannon avustuksista muodostavat tällä hetkellä uhan järjestöjen palvelutarjonnalle ja niiden kehittämiselle. Järjestöjen yhtenä erityisosaamisena ovat tukimuodot, joissa yhdistyvät vapaaehtois- ja ammatillisin voimin tuotettu tuki. Riskinä on, ettei järjestöille jää taloudellisia mahdollisuuksia kehittää ja tuottaa palveluja ja monipuolisia tuen muotoja. Järjestöllisessä tuessa kyse on usein ihmisen arjen selviytymisen monimuotoisesta ja pitkäkestoisesta tukemisesta. Tuen saajan ja ihmisen kannalta tällainen tuki sekä koko kansalaisjärjestötoiminnan rahoituksen perusta ei ole projektoitavissa eikä voi perustua toimintojen myymiseen ja tuotteistamiseen.

Järjestöissä on puolestaan vahvistunut asiantuntijatehtävät ja vaikuttamistoiminta. Vapaaehtoistoiminnalla ja vertaistuella on edelleen tärkeä merkitys. Palvelujen tuottaminen on myös edelleen merkityksellistä niille järjestöille, jotka toimivat palveluiden tuottamisen alueella, mutta palvelujen tuottamisen merkitys suhteellisesti järjestöjen toiminnassa näyttää vähentyneen. On merkille pantavaa, että järjestöjen toiminnassa toiminta suuntautuu laajasti. Se ei koske vain omaa jäsenistöä, vaan väestöä laajemminkin tiedotuksen ja koulutusten kautta sekä erityisesti


Palveluhankintojen kilpailuttaminen

Tähän osuuteen on vastattu vain lyhyesti ja viitteenomaisesti, sillä se täydentyy keskusliiton valtiontilintarkastajille syksyyn mennessä tekemässä selvityksessä.

Sosiaalibarometri 2005:n mukaan yksityisiltä palveluiden tuottajilta (järjestöiltä ja yrityksiltä) ostopalveluina hankittavien palveluiden määrä on kasvanut. Erityisesti se on merkinnyt alan yritysten kanssa tehtävän yhteistyön ja ostopalvelusopimusten lisääntymistä. Järjestöjen kanssa ostopalvelut eivät myöskään ole vähentyneet, mutta kasvua ei juurikaan ole enää tapahtunut. Järjestöjen palvelujentuottajarooli ei näyttäisi enää olevan kasvamassa laajasti.

Ostopalvelusopimukset ja eri tahojen voimavarojen yhdistäminen julkisen palvelutuotannon rinnalle on vahvistumassa. Palvelujen ostamisessa ja hankkimisessa on eri selvitysten mukaan olemassa kunnissa osaamisen vajeita ja pulmia. Yksityisiä palveluita ei välttämättä ole eri puolella Suomea ole. On myös syytä muistaa, että aitoja markkinoita sosiaali- ja terveyspalveluiden alueella ei todellisuudessa ole. Julkisella vallalla on vastuu perustuslain mukaan siitä, että ihmisillä on mahdollisuus riittävien sosiaali- ja terveyspalveluiden saamiseen asuinpaikasta riippumatta. Kunnilla on myös sosiaali- ja terveyspalveluiden alueella järjestämisvastuu.

Palveluita ostettaessa ja kilpailutettaessa palveluiden käyttäjien ja yksityisten palveluiden tuottajien kannalta kriittiseksi tekijäksi nousevat sopimusten pituudet ja se, millaisia kriteereitä palveluiden hankinnassa käytetään mm. taloudellisten kriteereiden ja laadullisten kriteerien suhde. Hallittu kilpailuttaminen ja kuntien ostajaosaaminen on tärkeitä tekijöitä, jotta palveluiden laatu ja palvelun jatkuvuus ihmisten kannalta pystytään varmistamaan. Lyhytjänteinen kilpailuttaminen voi myös viedä toimintaedellytykset yksityisiltä palveluiden tuottajilta.

Sosiaalibarometrissa 2004 kysyttiin kuntien sosiaalitoimelta kokemuksia kilpailuttamisesta. Valtaosalla kuntien sosiaalitoimen vastaajista on sekä järjestöjen kanssa että yksityisten yritysmuotoisten sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottajien kanssa solmittuja ostopalvelusopimuksia. Terveyskeskuksilla ne painottuvat enemmän yksityisten palveluyritysten suuntaan. Kuntien palveluntuottajat ovat lisänneet ostopalvelusopimuksiaan enemmän palveluyritysten kuin järjestöjen kanssa. Kun julkiset palveluntuottajat hankkivat järjestämisvastuunsa piiriin kuuluvia palveluita muilta toimijoilta, järjestöiltä tai alan yrityksiltä, ne joutuvat noudattamaan hankintalainsäädäntöä. Viime vuosien aikana on käyty keskustelua siitä, miten kilpailuttaminen on sovellettavissa sosiaali- ja terveyspalveluiden alueelle ja tulisiko kilpailuttamisella olla rajat. Sosiaali- ja terveysalan toimijoiden näkemykset ovat poikenneet monessa mielessä yritysten ja kauppa- ja teollisuusministeriön näkemyksistä. Alueeseen liittyy paljon tunteita ja uskoa kilpailuttamisen myönteisiin vaikutuksiin. Empiiristä tutkimusta alueesta ei juurikaan ole, mutta en tarve on erittäin suuri, sillä muuten kilpailuttaminen voi tuoda sosiaali- ja terveyspalveluiden kannalta käyttäjien ja kuntien kannalta myös kielteisiä, ei vain toimintaa tehostavia vaikutuksia, jotka ilman tutkimusta jäävät piiloon. Alueelle tarvitaan kipeästi perusteellista tutkimusta, jotta saadaan tutkimuksellista näyttöä kilpailuttamisen erilaisista lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutuksista sekä asiakkaan, palveluntuottajien että kunnan näkökulmasta.

Sosiaalibarometrissa 2004 sosiaalitoimen vastaajia pyydettiin arvioimaan sitä, millaisia vaikutuksia he näkevät kilpailuttamisella olleen. Huomattava osa vastaajista arvioi kilpailuttamisen vaikutuksia. Viidennes vastaajista arvioi, ettei kilpailuttamisella ole ollut juurikaan vaikutuksia. Yhtä suuri osuus vastaajista piti sitä näennäistoimintana, koska todellisia palvelutarjonnan monipuolistuneen. Kielteisiä vaikutuksia kilpailuttamisella arvioi olleen kolmannes vastaajista. Heistä suurin osa arvioi kilpailuttamisen lisänneen byrokratiaa ilman todellisia hyötyjä. He arvioivat kilpailuttamisen soveltuvan huonosti sosiaali- ja terveyspalveluihin, tuottavan epävarmuutta sekä vaikeuttavan palveluiden joustavaa järjestämistä asiakkaiden kannalta. Osaaminen tällä alueella koettiin myös heikoksi. Selkeä toivomus oli, että kilpailuttamiseen liittyviä pelisääntöjä ja rajoja selkiytettäisiin sosiaali- ja terveyspalveluiden omista lähtökohdista. Hankintalainsäädännön ei katsottu toimivan riittävänä omasta näkökulmasta. Osa vastaajista ilmaisi myös huolensa siitä, että ”palataan huutolaisaikaan” ja kustannuksista tulee tärkein kriteerin laadun ja muiden tekijöiden unohtuessa. Kilpailuttaminen tuottaa sosiaalitoimen vastaajien näkökulmasta enemmän kielteisiä kuin myönteisiä vaikutuksia. Kilpailuttamisen arvioidaan soveltuvan huonosti sosiaali- ja terveyspalveluihin, koska se tuottaa epävarmuutta ja vaikeuttaa palveluiden joustavaa järjestämistä asiakkaan kannalta. Kyse on palveluista, joilla toteutetaan kansalaisten perusoikeuksia, ei kauppatavarasta.

Sosiaalibarometrissa 2005 kysyttiin kuntien suhtautumista siihen, miten ne näkevät palveluiden tuottamisen kuntien omana palvelutuotantona ja toisaalta suhtautuivat palveluiden ulkoistamiseen. Sosiaali- ja terveystoimen vastaajat näkivät kunnan itse tuottamien palveluiden roolin tulevaisuudessa edelleen tärkeänä ja pitivät maltillista kilpailuttamista ja maltillista palveluiden ulkoistamista lähtökohtana. Sosiaali- ja terveydenhuollon johdon näkemyksissä nykyistä selkeästi aggressiivisempaa palveluiden kilpailuttamista ja ulkoistamista ei kannata juuri kukaan. Yleisimmin ollaan maltillisen kilpailuttamisen ja ostopalveluiden lisäämisen kannalla. Sosiaalitoimen johtajista lähes kaksi kolmasosaa kuitenkin kannatti ostopalvelujen ja kilpailuttamisen lisäämistä terveyskeskusten johtoa enemmän, joista sen kannalla oli reilut puolet vastaajista. Terveyskeskuksista reilu kolmasosa painotti sitä, että kunnan tulisi tuottaa itse mahdollisimman suuri osa palveluistaan itse ja vastaaja osuus sosiaalitoimessa oli viidennes. Erityisesti sosiaali- ja terveysjärjestöt olivat huolissaan kilpailuttamisen vaikutuksista käyttäjien kannalta.


Sosiaali- ja terveyspalveluita tuottava henkilöstö

Sosiaali- ja terveyspalveluissa palveluiden laatu ja palveluiden käyttäjien saama apu ovat riippuvaisia osaavasta ja ammattitaitoisesta henkilöstöstä. Näillä aloilla teknisten apuvälineiden kehittyminen ei koskaan voi korvata henkilöstön määrän ja osaamisen vajeita. Toimiva vuorovaikutus ja yhteistyö palvelun käyttäjän ja työntekijän välillä ovat palveluiden ydintä. .

Vaikka vuonna 2004 sosiaalitoimen ja terveyskeskusten henkilöstön kokonaismäärä kasvoi, henkilöstön saatavuus, riittävyys ja jaksaminen ovat sosiaali- ja terveyspalveluiden kannalta kriittinen asia. Pätevän sosiaalitoimen henkilöstön rekrytointi on tuottanut vaikeuksia huomattavalla osalle kunnista, erityisesti Etelä - ja Itä-Suomessa. Päteviä sosiaalityöntekijöitä oli runsaalla 90 prosentilla kunnista. Hälyttävää on, ettei noin kymmenesosalla kuntia ole edelleenkään yhtään muodollisesti pätevää sosiaalityöntekijää. Lisäksi osassa kuntia sosiaalityön tehtäviä hoidetaan oman työn ohessa, esimerkiksi sosiaalityöntekijän tehtävät ovat sosiaalisihteerin tai sosiaalijohtajan työhön kuuluvia. Muodollisesti pätevien sosiaalityöntekijöiden osuudessa ei näytä tapahtuneen suuria muutoksia kuluneen kahden vuoden aikana. Tilanne on kestämätön, jos halutaan varmistaa lastensuojelun ja huono-osaisten ihmisten tilanteessa kunnollisten tilannearvioiden tekeminen, suunnitelmallinen ja pitkäjänteinen toiminta ja kyseisten ihmisten selviytymistä tukeva muutostyö.

Sosiaalijohto kokee henkilökunnan jaksamisen säästötoimenpiteiden takia jo venytetyn äärimmilleen. Kun henkilökunta väsyy tai jää eläkkeelle, uutta ammattitaitoista työvoimaa on vaikea saada. Henkilöstöresurssit arvioitiin riittämättömiksi yli kolmasosassa kuntien sosiaalitoimistoja. Henkilöstön riittävyys on ollut suurelle osalle kuntien sosiaalitoimista huolenaiheena jo vuosien ajan. Vuoden 2005 alussa tilanne arvioidaan paria edellisvuotta kielteisemmin.

Pätevän henkilöstön saaminen terveyskeskuksiin näytti olevan suurelle osalle terveyskeskuksia vaikeaa. Puolella terveyskeskuksista pätevän henkilöstön saamisessa oli ollut vaikeuksia ja rekrytointi on vaikeutunut aikaisempaan verrattuna. Suuralueittain tarkasteltuna eniten pulmia pätevän henkilöstön rekrytoinnissa oli erityisesti Etelä-Suomessa ja kuntatyypeistä kaupunkimaisissa kunnissa. Rekrytoinnin vaikeus uhkaa etenkin terveyspalvelujen riittävyyttä.

Muodollisesti pätevän sosiaalitoimen henkilöstön rekrytointi on tuottanut vaikeuksia runsaalle kolmannekselle sosiaalitoimista. Sosiaalitoimella rekrytointivaikeuksia on erityisesti Etelä- ja Itä-Suomessa. Pätevän henkilöstön saatavuus on yhteydessä henkilöstöresurssien arvioituun riittävyyteen. Runsas kolmasosa sekä terveyskeskusten että kuntien sosiaalitoimen johdosta arvioi henkilöstöresurssit riittämättömiksi nykyisten tehtävien hoitamiseen.

Terveydenhuollon ammattihenkilöstöllä on lakisääteinen velvollisuus ylläpitää ja kehittää ammattitaitoaan. Sosiaalihuollon henkilökunnan täydennyskoulutusvelvoite puolestaan astuu voimaan vuoden 2005 elokuun alussa. Sekä terveydenhuollon että sosiaalitoimen johdon mukaan henkilöstön ammatillisesta osaamisesta ja sen kehittämisestä on kyetty huolehtimaan nykyisin hyvin. Henkilöstön mahdollisuudet kehittää ammattitaitoaan ovat jopa parantuneet. Terveyskeskuksista 78 prosenttia ja sosiaalitoimista 64 prosenttia arvioi organisaationsa kyvyn huolehtia työntekijöiden ammatillisesta osaamisesta hyväksi tai melko hyväksi. Terveyskeskusten henkilöstön edellytykset ammattitaidon ylläpitämiseen ja kehittämiseen ovat parantuneet selvästi vuodesta 2000 vuoteen 2005.

Terveyskeskusten ja kuntien sosiaalitoimen johto arvioivat henkilöstön vallitsevia tunnelmia vuoden 2005 alussa. Terveyskeskuksista 39 prosenttia arvioi työntekijöiden asenteet toiveikkaiksi ja 35 prosenttia huolestuneiksi. Noin kolmannes sosiaalijohdosta katsoi työntekijöidensä olevan huolestuneita, kun taas toiveikkaita mielialoja arvioi 28 prosenttia. Henkilöstön vallitseviin tunnelmiin ovat yhteydessä henkilöstön riittävyys ja pätevän henkilöstön saatavuus. Kun pätevän henkilöstön saatavuus ja riittävyys arvioidaan huonoksi, myös työilmapiiri arvioidaan kielteisemmin.

Vaikka henkilöstön kokonaismäärä on kasvanut viime vuoden aikana, antaa vuoden 2005 Sosiaalibarometrin tulokset kertovat siitä, että suurella osalla kuntien sosiaalitoimia ja terveyskeskuksia henkilöstön saatavuus, jaksaminen ja riittävyys on edelleenkin sosiaali- ja terveyspalvelujen kannalta kriittinen kohta. Olemassa olevan henkilöstön ikääntyminen ja eläköityminen tulevien vuosien aikana, tulee entisestään vaikeuttamaan erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden tilannetta. Alan vetovoimaisuuden kasvattaminen, tehtävien haasteellisuuteen nähden kunnollisen palkkauksen varmistaminen on välttämätöntä.


Sosiaali- ja terveyspalveluiden tulevaisuuden haasteet

Vaikka universaalin, kaikille tukea tarjoavan palvelujärjestelmän tulee olla tulevaisuudessakin sosiaali- ja terveyspalveluiden perusorientaatio, se ei yksinomaisena mallina ole enää nykyisessä yhteiskunnallisessa kehitysvaiheessa riittävä, vaan rinnalle tarvitaan kohdennettuja toimenpiteitä. Monien ongelmien samanaikaisuus edellyttää palvelujärjestelmältä ongelmien tunnistamisessa herkempää reagointitapaa ja kohdennettua ratkaisukykyä. Huolestuttavia ovat sosiaalitoimen heikot mahdollisuudet tukea sosiaalityön erityisessä tarpeessa olevia vaikeista ja monimuotoisista sosiaalisista ongelmista kärsiviä ihmisiä. Tarvitaan sosiaalityön ja sen erityisosaamisen vahvistamista toimeentulotukityöstä kohden vaikeissa sosiaalisissa ongelmissa olevien auttamista.

Palvelujärjestelmän haasteeksi muodostuu se, kuinka turvata ja toisaalta parantaa yhteiskunnassamme heikoimmin voivien ryhmien asemaa. Tällaisia ryhmiä, joiden hyvinvointia on mahdollista palveluntuottajien arvioiden mukaan turvata heikosti, ovat erityisesti asunnottomat, ylivelkaantuneet, päihdeongelmista kärsivät, prostituoidut ja vankilasta vapautuneet sekä henkilöt, joiden elämätilanteessa on useita ongelmia. Myös pitkittyneesti työttömien, työkyvyttömien, omaishoitajien, lastensuojeluasiakkaiden ja mielenterveysongelmaisten tukemismahdollisuudet ovat muuta väestöä heikommat, vaikka näiden ryhmien avun tarve on suurin. Nämä ongelmat ovat jo muodostuneet pysyviksi.

Sosiaalibarometri 2005:n tulokset osoittavat edelleen ihmisten arjen ja poliittisten tavoitteiden kärjekkään ristiriidan. Vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisten kannalta kansallisen politiikan köyhyyden ja syrjäytymisen vähentämistavoitteet eivät näytä tarkoittavat käytännössä sitä, että saataisiin ihmisten kannalta aikaan muutosta. Köyhyyden poistaminen vuoteen 2015 mennessä näyttää olevan myös Suomessa edelleen vain kaunis korulause, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Tulokset kertovat myös siitä, että myöskään kansallisilla köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisilla toimintasuunnitelmilla ei ole ollut toivottua vaikuttavuutta.

Työllisyyden parantaminen ja työn ensisijaisuus näyttää utooppiselta tavoitteelta kaikkein huono-osaisimpien ihmisten tilanteen ja tarpeiden kannalta. Universaali, kaikkia ihmisiä tukeva palvelujärjestelmä on estänyt huono-osaisten ihmisten määrän kasvua. Peruspalvelut ja niiden toimivuus on turvattava edelleen. Se on tärkeä ongelmien syntyä ja vaikeutumista estävässä mielessä. Se ei kuitenkaan riitä. Osan ihmisistä jättäminen pysyvästi huono-osaisiksi on ihmisten perusoikeuksien loukkaus. Se aiheuttaa kohtuuttomia kärsimyksiä ja näköalattomuutta niin vaikeuksissa oleville henkilöille kuin heidän läheisilleenkin. Kun palvelujärjestelmä arvioi olevansa pulmissa tukea huono-osaisia ryhmiä, myös toivo muutoksesta on ihmisten kannalta vähäinen.

Palvelujärjestelmä tarvitsee valtakunnallisen pitkäjänteisen ja tavoitteellisen ohjelman huono-osaisten ihmisten tilanteen parantamiseksi. Se ei onnistu ilman valtion taloudellisten voimavarojen kunnollista suuntaamista myös vaikeimmassa asemassa olevien tueksi universaalin palvelujärjestelmän rinnalle. Sosiaalityön kehittyminen muutostyötä tulevaksi voimavaraksi ja eri toimijoiden sitoutuminen yhteisiin ponnisteluihin ovat välttämättömiä. Pitkään vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten pääseminen kiinni elämän syrjään on hidas ja aikaa vievä vaiheittainen prosessi.

On huolehdittava tarkasti siitä, että emme kuitenkaan siirry marginalistisen ja residuaalisen palvelujärjestelmän suuntaan.

Yhteiskunnalla ei ole taloudellisesti, eettisesti eikä moraalisesti varaa antaa nykyisen tilanteen jatkua. Köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen työ, heikoimmilla olevien tukeminen, edellyttää todellista poliittista sitoutumista valtakunnallisella tasolla, mutta ei voi onnistua ilman, että eri tahojen yhteistä työtä myös paikallisessa toiminnassa.

Alkoholiohjelma, jonka toteuttamiseen on sitoutunut laaja toimijajoukko, on päihdeongelmien vaikeutumisesta kertovien signaalien näkökulmasta erittäin tärkeä. Alueelle on syytä suunnata myös tutkimuksellisia resursseja, jotta tilanteesta ja muutoksesta saadaan mahdollisimman hyvä kuva tarvittavien toimenpiteiden pohjaksi. Kun jo tällä hetkellä päihdehuollon palveluiden saatavuudessa on osassa Suomea suuria pulmia, tarvitaan tehostettuja toimia palveluverkoston vahvistamiseksi. Havainnot nostavat esiin myös kysymyksen talouspoliittisten ja sosiaalipoliittisten tavoitteiden keskinäisestä tasapainosta. Huoli päihdeongelmien kasvusta ja vaikeutumisesta merkitsee myös sitä, että alkoholipolitiikan tuleva suunta on arvioitava. Pitkään vallalla ollut tavoite suomalaisten juomakäyttäytymisen muuttamisesta kohtuulliseksi ja mietoja juomia suosivaksi on edelleen välttämätön tavoite. Alkoholiverotuksen alentamisen painopiste väkeviä juomia suosivaksi on tässä mielessä ollut ristiriitainen toimenpide. Mahdollisesti kasvussa olevilla päihdeongelmilla on hyvin laajoja kerrannaisvaikutuksia lasten muiden perheenjäsenten ja läheisten sekä työelämän kannalta, joihin tulee pikaisesti varautua.

Uudet yhteispalvelulliset toimintamuodot, erityisesti työvoiman palvelukeskukset ovat myönteisesti rakentumassa. Eri tahojen yhteistyö kangertelee vielä ja kehittämistyö tarvitsee resursseja, aikaa ja tukea. Työvoiman palvelukeskusten verkoston laajentaminen on tärkeää. Niiden toimivuuden kriittiseksi kohdaksi saattaa muodostua se, että sosiaalityötekijöiden määrä kunnissa ei vahvistu ja sosiaalityö oleellisena välineenä työvoiman palvelukeskuksissa jää uupumaan. Kunnissa tulee vahvistaa sosiaalityön resurssointia myös palvelukeskusten näkökulmasta.

Systemaattisen oman toiminnan arvioinnin kehittäminen on kuntien sosiaali- ja terveystoimen osalta kiireellinen kehittämistehtävä. Se edellyttää valtakunnallisia satsauksia ja arviointivälineiden kehittämistä yhteistyössä kentän toimijoiden, sosiaalialan osaamiskeskusten ja kansalaisyhteiskunnan kanssa. Ilman oman toiminnan systemaattista arviointia, oleellinen tieto jää työprosesseihin eikä välity toiminnan kehittämiseen ja päätöksentekoon. Jatkuva oman toiminnan arviointi on välttämätön ehto sille, että pystytään tekemään oikeita valintoja paikallisista tarpeista ja olosuhteista liikkeelle lähtien, ennakoimaan tulevaa sekä allokoimaan resursseja perustellusti ottaen huomioon myös pitkän aikavälin vaikutukset.

Kun palvelujärjestelmässä on käynnissä voimakas muutostilanne, tulevaisuuden kannalta korostuu pitkäjänteisyyden, suunnitelmallisuuden ja informaatio-ohjauksen tarve, jotta muutokset voidaan nähdä rationaalisina ja kokea hallittuina. Pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus on oleellista myös palveluiden käyttäjien laadukkaan ja hyvän palvelun saamisen kannalta. Voimakkaat ja hallitsemattomat muutostilanteet vaarantavat palvelujärjestelmän toimivuuden ja palveluiden jatkuvuuden käyttäjien kannalta. Jatkuva voimakas ja etenkin hallitsemattomana koettu muutos tuottaa epävarmuutta ja kuormittaa vielä entisestään alan äärirajoille kuormittunutta henkilöstöä. Voimakas jatkuva muutos voi myös heijastella sitä, että muutostyö ei ole riittävän pitkäjänteistä, vaan suuntaa muutetaan, vaikka edellisellä muutoksella ei ole vielä ollut aikaa ja mahdollisuutta juurtua toimintaan tai muuttaa sitä. Mikäli näin on, muutokset ovat näennäismuutoksia, joiden toteuttaminen vie paljon resursseja, mutta todellisuudessa ei saada aikaan toivottuja muutoksia. Valtakunnallisesti ja paikallisesti tarvitaan pitkäjänteisesti ohjaavia strategisia valintoja, niitä tukevia pitkäjänteisiä prosesseja ja myös lisäresursseja muutosvaiheeseen. Strategioiden merkitys muutoksen hallinnan välineenä korostuu.

Tärkeä kehittämisen kohde on edelleen kunnallisten hyvinvointistrategioiden aikaansaaminen kaikkiin kuntiin, Ne puuttuvat edelleen suuresta osasta kuntia. Hyvinvointinäkökulman ja eri hallinnonalojen laaja vastuu ja ongelmia ehkäisevä ote ei onnistu ilman kunnallista hyvinvointistrategiaa. Merkittävä havainto on myös se, että niissä kunnissa, joissa on olemassa erilaisia strategioita mahdollisuudet ihmisten hyvinvoinnin ja palveluiden turvaamiseen ovat muita kuntia paremmat.

Informaatio-ohjaukseen tarvitaan uusia välineitä ja käytössä olevien välineiden merkitystä olisi vahvistettava. Varsinkin uusimman tutkimustiedon välittäminen ja hyödyntäminen käytännössä olisi tärkeää toiminnan rationaalisuuden, oikea-aikaisen ja oikein kohdennetun toiminnan kannalta. Käytännön toiminnan ja tutkimustiedon sekä valtakunnan tason ohjausmekanismien välille olisi rakennettava toimivampaa dialogia. Kyse on myös toimijoiden oman tutkivan työotteen ja tiedontuotannon suuresta haasteesta. Kansalliset kehittämisohjelmat, kansallinen terveysprojekti ja sosiaalialan kehittämishanke ovat päässeet selvästi myönteisesti liikkeelle ja niihin luotetaan toimintatapojen uudistajana. Niiden tuloksellisuus edellyttää kuitenkin, että näillä hankkeilla on riittävä aika ja resurssit kehittämistyölle, jotta todellisia ja pysyviä muutoksia saadaan aikaan. Ajattelu- ja toimintatapojen muutos on erittäin pitkän ajan vaativa prosessi, jota ei voida vauhdittaa tehokkuusvaatimuksilla.

Talouden logiikka on tunkeutunut läpikäyväksi periaatteeksi myös julkisen tavassa järjestää toimintoja. Julkiset toimijat muotoilevat tavoitteensa kasvavassa määrin kilpailukyvyn ja markkinoiden ehdoin. Euroopan unionin sisämarkkinasäännösten kansalliset sovellutukset ovat tiukkoja ja haastavat hyvinvointipalveluiden tuottajia muista kuin hyvinvointipoliittisista lähtökohdista. Valmisteilla oleva palveludirektiivi ja yleishyödyllisten palveluiden valmistelussa oleva sääntely saattaa pitkällä aikavälillä vaikuttaa merkittävästi hyvinvointimalliimme ja julkisen ja muiden tuen tuottajien keskinäisiin suhteisiin sekä kumppanuuden mahdollisuuksiin. Kilpailuttamisen hyödyistä ja sen tuomasta kustannustehokkuudesta on vallalla vankka usko, jolle ei ole tutkimuksellista näyttöä. Sen kielteisistä vaikutuksista asiakkaiden saaman palvelun laadun, ehjien palvelukokonaisuuksien syntymisen ja pitkän aikavälin kustannusten osalta sen sijaan vaietaan. Järjestöt ovat esittäneet tähän liittyvän suuren huolensa. Kulunut vuosikymmen on merkinnyt valtion vetäytymistä, jonka seurauksena sosiaalinen vastuu on siirtynyt toisaalta enenevässä määrin ihmisille itselleen ja toisaalta valtio-kuntasuhteen muutoksen myötä paikallisyhteisöille.

Ratkaistavana on kysymys, miten vastaamme edessä olevaan tulevaisuushaasteeseen. Jatkammeko sosiaalisen rapauttamista, jolloin seurauksena on yhä voimakkaammin kahtia halkeava yhteiskunta. Polarisaation korostumisesta seuraa myös, että yhtenäinen ja samoihin päämääriin pyrkivä politiikka ei ole mahdollista. Yhteiskuntapolitiikka muotoutuu yhä epäsosiaalisemmaksi ja valikoivammaksi.

Jos emme halua jatkaa sosiaalista eriarvoisuutta yllä pitävää politiikkaa, joudutaan hakemaan vastauksia siihen, miten sovittaa yhteen universaalit palvelut ja kohdennetut toimenpiteet uudella tavalla. Joudutaan pohtimaan myös kysymystä, miten taloudellinen ja sosiaalinen kietoutuvat toisiinsa. On löydettävä myös vastaus kysymykseen, miten ylläpitää väestöryhmien ja yksilöiden yhteiskunnallista integroitumista, elämänhallintaa, toimintakykyisyyttä, yhteisöllisiä toiminta-areenoja ja mahdollistaa yhteisöön kiinnittyminen. Kyse on myös yhteiskunnan koheesion säilymisestä. Näiden elementtien keskinäisten suhteiden, eri toimijoiden keskinäisten suhteiden ja vastuunjaon hahmottaminen on iso tehtävä. Hyvinvointi 2015 ohjelman on omalta osaltaan pitänyt hakea vastauksia, linjauksia ja yhteistä poliittista tahtoa näihin kysymyksiin. Näyttää siltä, että asian tärkeydestä huolimatta, pitkäjänteisiä linjauksia ja yhteistä tahtoa rakentaa työtä ei ole haluttu käynnistää. Se on kuitenkin välttämätöntä, ellei haluta antaa muille toimijoille, kauppapolitiikalle, talouspolitiikalle ja markkinoille johtavaa roolia sosiaali- ja terveyspolitiikan suunnan määrittelyssä.

Tarvitaan kipeästi sosiaali- ja terveyspolitiikan omista tavoitteista ja lähtökohdista nousevaa pitkän aikavälin tulevaisuuden linjausta. Vaikka tehtävä on erittäin vaikea, haasteellinen ja ennen kaikkea poliittisen linjauksen asia, sitä ei tule pitkittää ja varoa. Muuten käy niin, että sosiaali- ja terveyspoliittisten linjauksen määrittäjiksi tulevat muut toimijat ei tämä kenttä itse. Vakavia merkkejä asiasta on jo olemassa. Kysymys kulminoituu siihen, millainen on tämän vuosituhannen tulkinta ja ymmärrys hyvinvointivaltion kestävistä elementeistä, eri toimijoiden vastuista ja keskinäisestä työnjaosta. Kysymys on valittavasta suunnasta ja poliittisesta tahdosta. Se ei ole ratkaistavissa paikallisesti ja sitä ei pidä jättää muiden tahojen, ei myöskään Euroopan unionin sisämarkkinatavoitteiden ohjattavaksi.


Helsingissä 14. toukokuuta 2005

SOSIAALI- JA TERVEYSTURVAN KESKUSLIITTO ry

Elli Aaltonen
liittohallituksen puheenjohtaja

Riitta Särkelä
toiminnanjohtaja



Edellinen sivu | Sivun alkuun | Tulosta tämä sivu