Anne Eronen, Pia Londén, Anne Perälahti, Aki Siltaniemi, Riitta Särkelä

SOSIAALIBAROMETRI 2006
Hyvinvointipalvelujen tuottajien ajankohtainen tilanne ja näkemys kansalaisten hyvinvoinnista
Ilmestynyt 4.4.2006

JOHTOPÄÄTÖKSET

Sosiaalibarometrissa on muodostettu kokonaiskuvaa palvelujärjestelmän ja hyvinvoinnin tilanteesta kuntien sosiaalitoimen, terveyskeskusten, Kelan toimistojen, työvoimatoimistojen sekä valtakunnallisten sosiaali- ja terveysjärjestöjen johdon vuodenvaihteessa esittämien arvioiden pohjalta. Palvelujärjestelmässä on tapahtunut jossain määrin myönteistä kehitystä. Näyttää siltä, että palveluissa on aktiivisesti kehitetty uusia toimintatapoja. Hoitotakuun myönteisiä vaikutuksia on nähtävissä ja todennäköisesti myös sosiaalialan kehittämishanke on ollut vauhdittamassa tuloksissa näkyvää myönteistä kehittämistyötä.

Samanaikaisesti Sosiaalibarometri nostaa esiin vahvoja signaaleja siitä, että palvelujärjestelmässä on käynnissä useita samanaikaisia prosesseja, jotka huomaamatta ja vähitellen voivat rapauttaa universaalin palvelujärjestelmämme toimivuutta. Kuntien huono taloudellinen tilanne vaarantaa palvelujen turvaamisen yhdenvertaisesti eri ihmisryhmille ja eri alueilla. Työntekijöiden saatavuuden ja jaksamisen pulmat ovat entisestään kärjistyneet koko palvelujärjestelmässä. Se voi tulevaisuudessa olla merkittävä riski hyvinvointipalveluille. Vuokratyövoiman laajamittainen käyttö vaarantaa myös julkisia palveluita ja palveluiden jatkuvuutta. Henkilöstöpulmien edellyttämiin toimiin ei ole vielä herätty riittävästi. Kilpailuttaminen näyttää lisäävän hallinnollista työtä ja liitännäiskustannuksia ja etenkin terveydenhuollossa kasvattavan muutenkin kustannuksia. Lisäksi on viitteitä siitä, että kilpailuttaminen vähentää kuntien omia palveluita. Epäselväksi jää, mitä sisällöllisiä, toiminnallisia ja rakenteellisia muutoksia palvelujärjestelmän uudistuksilla tavoitellaan.


Heikoimmassa asemassa olevien palvelut edelleen riittämättömiä
Myönteisimmät arviot kokonaishyvinvoinnin nykytilanteesta esittävät Kelan toimistojen ja työvoimatoimistojen johtajat. Sosiaalijohdolle kuntien hyvinvoinnin kokonaistilanne näyttäytyy muita julkisia palveluntuottajia useammin heikkona. Merkille pantavaa on, että sosiaalitoimessa tilanne arvioidaan useammin heikoksi kuin järjestöissä, joita hyvinvoinnin tilanne on aiemmin huolestuttanut eniten.

Hyvinvoinnin kokonaistilanne on kohentunut Sosiaalibarometrien mukaan aina vuodesta 1997 lähtien. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että hyvinvoinnin myönteinen kehitys on tasaantunut ja tilanteen arvioidaan pääosin pysyvän lähitulevaisuudessakin ennallaan. Kielteisimmin hyvinvoinnin tulevan kehityksen näkevät työvoimatoimistot. Pessimistisiä tulevan kehityksen suhteen ovat myös järjestöt. Luottavaisimmin hyvinvoinnin kokonaistilanteen tulevaan kehitykseen suhtautuu terveyskeskusten johto.
Palvelujärjestelmän suurimmaksi haasteeksi on muodostunut se, kuinka kyetään parantamaan yhteiskunnassamme heikoimmin voivien ryhmien tilannetta. Sosiaalibarometrin tuoreet tulokset nostavat edelleen esille puutteet pitkäaikaistyöttömien, päihdeongelmaisten, mielenterveyskuntoutujien sekä lastensuojelun tarpeessa olevien tukemisessa. Ongelmien kasautuminen samoille henkilöille ja samoihin perheisiin tuottaa vaikeimmin ratkaistavia solmuja. Nämä samat väestöryhmät näyttävät jäävän muita ryhmiä herkemmin syrjään niin palveluissa kuin etuuksissakin. On huolestuttavaa, että tilanne näyttää muodostuneen pysyväksi.

Myönteistä on se, että kentän toimijat ovat tunnistaneet laajasti vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisten tuen tarpeet. Näille ryhmille on monin paikoin suunnattu uutta tukea tai lisätty toimia heidän auttamisekseen. Lisäponnisteluja heikoimmassa asemassa olevien hyväksi on tehty kaikenlaisissa kunnissa. Julkisilla palveluntuottajilla ja järjestöillä keskeisiä välineitä heikoimmassa asemassa olevien tilanteen helpottamiseksi ovat olleet erilaiset hankkeet, palveluiden ja tuen lisääminen tai uudelleenorganisointi sekä viranomaisyhteistyö tai toimijaverkoston yhteistyö. Vähäisemmässä määrin keinoina on käytetty myös henkilöstön työnjaon muutoksia, laajempia organisatorisia uudistuksia, toimenpideohjelmia ja strategioita sekä selvityksiä ja kartoituksia. Suora lisäresurssointi henkilöstön palkkaamiseksi tai lisärahoituksen saamiseksi näiden ihmisten tueksi on ollut vähäistä.

Haavoittuvimmat ryhmät jäävät resurssien niukkuutta jaettaessa helposti sivuun. Julkiset palveluntuottajat itse sekä järjestöt arvioivat heikoimmassa asemassa olevien väestöryhmien tilanteen helpottamiseksi tarjotun tuen edelleenkin riittämättömäksi. Henkilöstö on vaikeimmassa tilanteessa olevien kannalta avainasemassa. Kuitenkaan vaativa ja huonosti palkattu sosiaalialan työ ei houkuttele kokenutta ja koulutettua väkeä ja karkottaa osaavia työntekijöitä muihin tehtäviin. Muutosta ja kuntoutumista tukeva työ rakentuu asiakkaan ja työntekijän luottamukselle ja edellyttää suhteen pitkäjänteisyyttä. Näiden ryhmien elämäntilanteiden vaikeuksien purkaminen vaatii pitkäjänteistä, räätälöityä tukea ja ennen kaikkea osaavaa ja sitoutunutta henkilöstöä. Projekteilla ja tilapäishenkilöstöllä näin syviä pulmia ei voida ratkaista. Oleellista on tuen oikea-aikaisuus ja se, etteivät ongelmat pääse kasautumaan ja pitkittymään.

Seuraavalla hallituskaudella on välttämätöntä asettaa yhdeksi painopisteeksi vaikeimmassa asemassa olevien ihmisten tilanteen korjaaminen, köyhyys ja syrjäytymiskierteiden katkaisu. Työ vaatii ehdottomasti lisäresursseja, mutta tuottaa myös pitkällä aikavälillä kustannussäästöjä. Ennen kaikkea kysymys on siitä, että annetaan mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään myös hyvin vaikeissa elämäntilanteissa eläville.


Liian alhaiset etuudet pitävät ihmiset selviytymisloukussa

Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu kiistatta se, että viimesijaisista etuuksista riippuvaisten ihmisten asema on suhteellisesti heikentynyt. Kehitys selittää pitkälti viimesijaisista etuuksista riippuvaisten ihmisten korkean köyhyysasteen. Huono-osaisuus on aikaisempaa selvemmin kohdentunut väestöön, joka on työtöntä ja elää alhaisen vähimmäisturvan varassa. Heidän tilannettaan vaikeuttavat usein lisäksi sairauksista aiheutuvat kustannukset, ylivelkaantuminen, pitkittyneet vaikeat elämäntilanteet ja yllättävät kriisitilanteet.

Sosiaalibarometrin vastaajat nostavat jälleen kerran esille sen, että sosiaaliturvaetuuksien polttavin kysymys on etuuksien, varsinkin ensisijaisten etuuksien tason korottaminen. Etuuksien taso arvioidaan alhaiseksi erityisen voimakkaasti Kelan toimistoissa, joissa myös käsitellään etuuksia laajimmin. Etuuksien korotustarpeisiin liittyvät kokemukset siitä, ettei heikoimmassa asemassa olevia väestöryhmiä kyetä tukemaan riittävästi. Tärkeimpänä nähdään työmarkkinatuen ja työttömyyden aikaisen peruspäivärahan korottaminen. Lapsiperheille suunnatut etuudet, opintotuki, kansaneläke, sairauspäiväraha, asumistuki ja toimeentulotuki arvioidaan myös varsin laajasti tasoltaan liian alhaisiksi.

Työttömyysturvassa nähdään kokonaisuutena eniten uudistamistarpeita. Toimeentuloturvalainsäädännön uudistamista toivottiin paikoitellen kokonaisuudessaan. Pulmia aiheutuu myös työttömyysturvan yhteensovittamisesta palkkatyön sekä muiden etuuksien kuten työkyvyttömyyseläkkeiden tai opintososiaalisten etuuksien kanssa. Työttömyysturvajärjestelmä koetaan myös monimutkaisena. Etuuksien saamisessa syntyy viiveitä, jotka juontuvat osin viranomaisten tulkintojen poikkeavuudesta esimerkiksi arvioitaessa asiakkaan työkykyä. Elämäntilanteet, joissa joudutaan siirtymään etuudesta toiseen, tuottavat laajemminkin ongelmia asiakkaiden näkökulmasta. Vaikeimmissa tilanteissa olevat ihmiset ovat usein monen eri viranomaisten asiakkaita, jolloin eri etuuksien rajat ja rajoitukset tuottavat pulmia.

Ensisijaisten etuuksien riittämätön taso heijastuu toimeentulotuen tarpeeseen. Toimeentulotuessa nähtiinkin kehittämistarpeita viranomaisyhteistyössä sekä valmistelu- ja ratkaisukäytännöissä. Valmistelu- ja ratkaisukäytäntöjen tehostamistarpeet korostuivat myös eläkeasioissa, vammaisetuuksissa ja asumistuessa. Vammaisetuuksissa vaikeavammaisuuden kriteerien epäselvyys ja vammaispalvelulain suhde muihin etuuksiin tuottivat hankaluutta erityisesti sosiaalitoimessa. Tulokset osoittavat vammaispalvelulain ja kehitysvammalain uudistamistyön tarpeellisuuden. Kelan toimistoissa nostettiin lisäksi painokkaasti esille viranomaisyhteistyön puutteet kuntoutusasioissa.

Julkiset palveluntuottajat ja järjestöt näkivät tarpeellisena taloudellisen toimeentulon takaamisen lisäksi sen, että ihmisille tarjotaan myös muuta tukea elämänhallintaan. Vastaajat kaipasivat viranomaisten välille tiiviimpää yhteistyötä ja tiedonvaihtoa.

Ensisijaisten etuuksien liian alhainen taso pitää osaa ihmisistä köyhyydessä ja näköalattomassa tilanteessa. Etuuksien tasoissa olevia vajeita ei ole korjattu, vaikka tutkimustieto sekä asiakkaiden ja alan ammattilaisten kokemus nostavat selvästi esille tasokorotusten välttämättömyyden.

Etuusjärjestelmän rakenteelliset ja toiminnalliset kitkakohdat merkitsevät myös sitä, että työn ja sosiaaliturvan yhteensovittaminen on niiden varassa eläville ihmisille erittäin vaikeaa. Etuudesta toiseen siirtyminen tuottaa hallinnollisten viiveiden vuoksi ihmisille suuria selviytymisen vaikeuksia. Myös viimesijaisen toimeentulotuen saamisessa on ollut pitkiä viiveitä. Tavoitteeksi on asetettu etuuksien varassa elävien ihmisten aktivointi, mutta samanaikaisesti etuusjärjestelmän pulmat estävät sitä, että ihmisillä olisi käytännössä mahdollisuus parantaa omaa tilannettaan. Ylisukupolvinen etuuksien varassa eläminen ei katkea etuuksia kiristämällä ja sanktioita luomalla. Oleellisinta on, että ihmisillä on todellisuudessa mahdollisuus muuttaa tilannettaan ja saada tarvittaessa sosiaalityön tukea elämäntilanteen muuttamisen tueksi.

Tarvitaan lainsäädännöllisiä muutoksia, että viimesijaisen etuuden, toimeentulotuen, saamisessa olevat viiveet poistetaan. Lainsäädäntöön on tarpeen asettaa määräaika, joka takaa pääsyn sosiaalityöntekijän vastaanotolle sekä toimeentulotuen saamiselle. Uusien normien tueksi on luotava myös valvonta- ja seuraamusmekanismit.

Voidaan perustellusti sanoa, että kenelläkään ei näytä olevan kokonaisnäkemystä etuuksien ja tuen kohdentumisesta ja pulmista yksittäisen ihmisen kannalta eikä kokonaisvastuuta yksittäisen ihmisen selviytymisestä. Perustuslain mukaan ihmisillä on oikeus riittävään toimeentulonturvaan tilanteissa, joissa he eivät sitä omalla työllään pysty hankkimaan. Vallitseva tilanne ei ole sopusoinnussa perustuslain hengen kanssa. Seuraavan hallituskauden aikana tarvitaan etuusjärjestelmän kokonaisvaltaisempi uudistus. On syytä harkita vakavasti sitä, että ensisijaisista etuuksista muodostettaisiin yksi perusetuus, jonka taso on riittävä ihmisarvoisen elämisen mahdollistamiseksi. Siihen tulisi kytkeä mahdollisuus lisätä omaa toimeentuloa ansiotuloilla, mikä asteittain vähentäisi maksettavan etuuden määrää.


Mahdollisuudet palveluiden turvaamiseen eriytyvät ja vaikeuksissa olevien pulmat syvenevät

Kuntien sosiaalijohdosta vajaa puolet arvioi pystyvänsä turvaamaan kuntalaisten tarvitsemat sosiaalipalvelut hyvin nykyisillä voimavaroillaan. Vakavia ongelmia on hieman yli kymmenesosassa kuntia. Tilanne on ollut sosiaalibarometrihavaintojen mukaan samankaltainen kymmenen viime vuotta. Tämä vaarantaa kansalaisten yhdenvertaisuutta palveluissa. Palveluiden saatavuus on selvästi riippuvainen asuinpaikasta ja elämäntilanteesta. Heikoimpia ovat erityisryhmien palveluista päihdepalvelut ja mielenterveyspalvelut. Päihdepalveluissa on pulmia noin 40 prosentissa kuntia ja mielenterveyspalveluissa yli neljänneksellä kunnista. Lastensuojelupalvelujen tilanne on huono joka viidennessä kunnassa.

Paikoitellen sosiaalitoimeen heijastuvat järjestöjen palvelujen ja tuen tuottamiseen kohdistuvat muutospaineet. Osa järjestöistä on lopettanut tai yhtiöittänyt toimintojaan tai suunnittelee sitä. Mikäli järjestöt joutuvat lopettamaan palveluitaan, ei sosiaalitoimessa ole juuri mahdollisuutta ottaa hoidettavaksi järjestöiltä vapautuvia tehtäviä: 83 prosenttia sosiaalitoimista ei pystyisi ottamaan uusia tehtäviä.

Yli puolet terveyskeskuksista arvioi pystyvänsä turvaamaan hyvin toiminta-alueensa asukkaiden palvelut nykyisillä voimavaroilla. Palvelunsa hyvin turvaamaan kykenevien osuus on hieman suurempi kuin vuotta aikaisemmin, mutta myös terveyspalvelut huonosti turvaamaan kykenevien osuus on kasvanut viime vuodesta, jolloin terveyskeskusten arviot olivat myönteisimmät yhdeksän vuoden tarkastelujakson aikana. Terveyskeskusten palveluita pidetään selvästi aikaisempaa riittävämpinä. Muutos liittynee ennen kaikkea hoitotakuun voimaantuloon. Terveyskeskuksissa ollaan selvästi huolestuneimpia lasten ja nuorten psykiatristen palveluiden tilasta, mutta myös laajemmin psykiatrisen avo- ja laitoshoidon tarpeisiin vastaavuus nähdään kriittisessä valossa.

Sosiaalibarometrin tulosten pohjalta näyttää selvästi siltä, että kamppailussa niukkenevista resursseista kärsivät eniten heikoimmassa asemassa oleville suunnatut erityisosaamista vaativat palvelut. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä tulee varmistaa se, että sosiaalialan erityispalveluiden varmistamiseksi otetaan lähtökohdaksi palveluiden järjestäminen alueellisesti. Valtion rahoitusvastuuta määriteltäessä lastensuojelu-, mielenterveys- ja päihdepalvelut on syytä ottaa huomioon. Lasten ja nuorten psykiatrisen avo- ja laitoshoidon kriittinen tilanne on korjattava.


Kuntien henkilöstöpulmat uhka sosiaali- ja terveyspalveluille

Sosiaalitoimessa ja terveyskeskuksissa henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden pulmat ovat mittavia. Sosiaalitoimessa pätevän henkilöstön saatavuus on selkeästi vaikeutunut. Lähes 40 prosentille kunnista pätevän henkilökunnan saaminen sosiaalitoimeen on ollut vaikeaa. Tilanne on selvästi heikentynyt viiden viime vuoden aikana. Tällä hetkellä sosiaalialan rekrytointiongelmat kohdentuvat erityisesti sosiaalityöntekijöihin. Pulmia on myös muiden sosiaalialan ammattilaisten saatavuudessa, erityisesti vanhusten hoiva- ja huolenpitopalveluissa. Henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden ongelmiin yhdistyy huoli henkilöstön jaksamisesta. Kolmanneksella sosiaalitoimista henkilöstön riittävyys on huono.

Kilpailun kiristyminen myös terveydenhuollon henkilöstöstä näkyy henkilöstön aikaisempaa vaikeampana saatavuutena. Monessa kunnassa ei ole lainkaan hakijoita terveyskeskuslääkäreiden virkoihin. Täyttämättömiä virkoja on ollut etenkin pienissä, harvaan asutuissa kunnissa. Terveyskeskusten johdosta puolet kertoi ongelmista henkilöstön saatavuudessa. Pätevän henkilöstön saatavuus on ollut vaikeaa suurelle osalle terveyskeskuksia koko 2000-luvun alkupuoliskon ajan. Noin 40 prosenttia arvioi tulevaisuudessa henkilöstöresurssit riittämättömiksi kaikkien terveyskeskusten tehtävien hoitamiseen. Erittäin merkittävää on se, että 70 prosenttia terveyskeskuksista on käyttänyt vuoden 2005 aikana vuokralääkäreitä helpottamaan henkilöstöpulaa. Neljäsosa on käyttänyt vuokratyövoimaa satunnaisesti ja hieman vajaa puolet jatkuvasti. Valtaosa (71%) vastanneista terveyskeskuksista aikoo käyttää vuokralääkäreitä myös vuoden 2006 aikana.

Henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden vaikeudet ovat lisääntyneet nopeasti sosiaali- ja terveydenhuollossa. Toistaiseksi vain osa kunnista on tehnyt toimia henkilöstön pysyvyyden ja jaksamisen suhteen mm. vakinaistamalla tilapäisiä työsuhteita, tarkistamalla palkkausta sekä lisäämällä koulutusta ja työnohjausta. Työ- ja vastuunjakoja eri henkilöstöryhmien välillä on kehitetty, jotta alan ammattilaiset voisivat paremmin käyttää omaa osaamistaan. Kunnissa on kiinnitettävä jatkossakin kasvavaa huomiota henkilöstön jaksamiseen ja työkyvyn säilymiseen.

Kunnissa toteutettujen toimien lisäksi tarvitaan valtakunnallisesti pikaisia toimia tilanteen korjaamiseksi. Sosiaalialan kehittämishankkeen osahankkeella henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden turvaamiseksi on kiire saada aikaan toimivia ja nopeasti toteuttamiskelpoisia ehdotuksia. Oleellinen tekijä alan vetovoimaisuuden kannalta on palkkauksen jälkeenjääneisyyden korjaaminen, uramahdollisuuksien rakentuminen ja työn sisällöllinen kehittäminen. On tärkeää jatkaa myös arviointia siitä, missä sosiaalialan tehtävissä tarvitaan rakenteelliseen työhön sosiaalityöntekijöitä ja missä tehtävissä ammattikorkeakoulutettujen työntekijöiden osaamista.

Terveydenhuollon erityispiirre, vuokratyövoiman käyttö, on laajaa ja pitkäaikaista. On vahvoja viitteitä siitä, että se nostaa terveydenhuollon kustannuksia huomattavasti ja tuottaa lyhytaikaisuutta potilassuhteissa ja vaarantaa siten hoidon laatua. Näyttää siltä, että kuntien vaikealla henkilöstötilanteella on mahdollista tehdä laajamittaista bisnestä verovaroin.

Vuokratyövoiman käytön laajuuden ja terveyspalveluita rapauttavan vaikutuksen vuoksi tarvitaan kiireellisiä toimia. Tilanteen vinoutuneisuuden vuoksi terveydenhuollon henkilöstön, lääkäreiden ja sairaanhoitajien koulutusmääriä on syytä lisätä. Lisäksi on tarpeen arvioida, voidaanko sairaanhoitajien muuntokoulutuksella ja ulkomaisen työvoiman käytön tehostamisella parantaa tilannetta. Tarvitaan myös seurantatutkimusta siitä, mitä henkilöstön vuokraus merkitsee pitkällä aikavälillä kustannusten, asiakkaiden saaman palvelun ja terveyskeskusten muun henkilöstön kannalta. Kriittinen kysymys on se, saadaanko käynnissä oleva kehityksen suunta käännettyä.


Työhallinnon arviot palveluiden turvaamisesta synkät

Työvoimatoimistojen arviot kyvystään turvata kansalaisten tarvitsemat palvelut poikkeavat selvästi muista toimijoista. Työvoimatoimistojen näkemykset ovat muuttuneet selvästi kielteisemmiksi kolmen viime vuoden aikana. Vuodesta 2004 vuoteen 2006 palvelunsa hyvin turvaamaan pystyvien työvoimatoimistojen määrä on vähentynyt 73 prosentista noin puoleen. Samanaikaisesti niiden työvoimatoimistojen määrä, jotka arvioivat pystyvänsä turvaamaan palvelut huonosti, on noussut viidennekseen. Arviot työvoimatoimistojen palvelujen turvaamisesta sijoittuvat kymmenen vuoden ajanjaksolla heikompiin.

Merkille pantavaa on se, että työvoimatoimistot arvioivat pystyvänsä vastaamaan parhaiten työnantajien ja työnhakijoiden palvelutarpeisiin. Suurimmat ongelmat ovat ammatinvalinnanohjauksessa, työhallinnon koulutuspalveluissa ja tukityöllistämisessä.

Työvoimatoimistojen johdosta lähes puolet arvioi toimistojensa kokonaishenkilöstömäärän vähenevän vuoden 2006 aikana. Jos vähennys tapahtuu ennakoidusti, ei yhtä laajaa henkilöstövähennystä ole työvoimatoimistoissa toteutunut koko 12 vuoden tarkastelujakson aikana. Työhallinnon henkilöstöpoliittiset linjaukset henkilöstön ja toimipisteiden supistamisesta näyttävätkin toteutuvan laajasti vuoden 2006 aikana.

Merkittävää henkilöstömuutoksissa on se, että jo tällä hetkellä työvoimatoimistojen johto arvioi valtaosassa työvoimatoimistoja olevan liian vähän henkilöstöä nykyisten tehtävien hoitamiseen. Henkilöstöresurssinsa riittämättömäksi arvioivien työvoimatoimistojen osuus on tällä hetkellä suurin koko kymmenen vuoden tarkastelujakson aikana. Näyttää siltä, että henkilöstömäärä ei vastaa tehtäviä ja rakenteita, vaan tilanne on entisestään jopa heikentynyt.
Työvoimatoimistojen henkilöstön kuormituksen on myös arvioitu kasvaneen. Henkilöstön tunnelmat on arvioitu lähes puolessa työvoimatoimistoja huolestuneiksi; tunnelmat on arvioitu heikommiksi kuin kertaakaan koko kymmenen vuoden tarkasteluaikana.

Valtionhallinnon tuottavuusohjelman myötä työhallinnossa on jo toteutunut henkilöstövähennyksiä ja sama suuntaus jatkuu. Työvoimatoimistoissa koetaan vaikeuksia perustehtävän hoitamisessa, eikä työllisyystilanne ole kohentunut niin ratkaisevasti, että siitä olisi syntynyt oleellista helpotusta. Samalla työhallinnon kehittämishaasteena on yhteistyön syventäminen alueen muiden toimijoiden kanssa. Nopea tarttuminen työttömäksi jääneiden ihmisten tilanteeseen on tärkeää työllistymisen kannalta, mihin myös tuottavuusohjelmassa on etsitty keinoja. Yhteistyön ja varhaisen puuttumisen toteutuminen edellyttää työvoimatoimistojen riittävää henkilöstöresurssointia ja henkilöstön nykyistä vankempaa ammatillista osaamista.


Neuvonta ja sähköiset palvelut lisääntyneet ja henkilökunnan kuormitus kasvanut

Vuonna 2005 koko palvelujärjestelmässä panostettiin kaikenlaisten neuvontapalveluiden lisäämiseen. Neuvontapalveluiden, erityisesti sähköisten palveluiden lisääminen oli voimakasta jo vuonna 2004. Hallitusohjelmassa ja eri ministeriöiden strategioissa on viime vuosien aikana korostettu sähköisten palveluiden kehittämistä. Näyttää siltä, että tämän tavoitteen toteuttamisessa on edetty laajasti ja sähköisten palveluiden tarjonta on kasvanut huomattavasti. Kaikki palveluntuottajat näyttävät tältä osin etenevän samaan suuntaan. Sosiaalitoimessa sähköiset palvelut lisääntyivät jonkin verran vähemmän kuin muilla palveluntuottajilla.

Terveyskeskukset ovat panostaneet erityisesti puhelinneuvontaan ja toisaalta myös muuhun henkilökohtaiseen neuvontaan. Puhelinneuvonta on lisääntynyt selvästi muita toimijoita enemmän. Tuloksessa näkyy hoitotakuun voimaantulo sekä se, että sairaanhoitajien antaman neuvonnan kautta puretaan lääkäripalveluihin kohdistuvaa painetta.

Työvoimatoimistoista suuri osa on lisännyt kaikenlaista neuvontaa. Voimakkaimmin lisäys näkyy sähköisissä lomakkeissa ja internetissä tiedottamisessa. Myös Kelan toimistoissa neuvontaa on lisätty runsaasti. Vahvinta on ollut sähköpostitse annetun neuvontapalvelun lisääminen. Samalla on lisätty myös tiedonvälitystä internetissä ja sähköisten lomakkeiden hyödyntämistä. Kymmenesosalla toimistoista henkilökohtainen neuvonta on supistunut.

Vastaajien arviot sähköisten neuvonta- ja tiedonvälityspalveluiden kehittymisestä ovat pääosin myönteisiä. Palvelujen siirtyminen verkkoon antaa aikaisempaa paremmat mahdollisuudet saada nopeasti ajantasaista tietoa palveluista ja parantaa sinänsä palveluiden saatavuutta. Näin kyetään samalla tarjoamaan väylä hakeutua omatoimisesti avun ja tuen piiriin.

Kehityksen kääntöpuolena on se, etteivät koko väestön mahdollisuudet tai edellytykset käyttää tietotekniikkaa ole tasavertaiset. Järjestöt nostivat esille muita toimijoita useammin sähköisten palveluiden lisäämiseen liittyviä kielteisiä puolia. Järjestöt korostivat erityisesti sitä, että osalla ihmisistä ei ole välineitä, osaamista tai sähköisten palveluiden käytön oppiminen on vaikeaa iän tai erilaisten vammojen ja sairauksien vuoksi. Sähköinen neuvonta ei voi tässä mielessä korvata henkilökohtaista neuvontaa. Kriittiset arviot liittyivät laajemminkin siihen, että sähköiset palvelut vaikuttavat kielteisesti palveluiden toimimiseen erityisryhmien kannalta ja asiakkaiden oikeusturvaan. Tämä saattaa entisestään heikentää niiden ihmisten tiedon ja avun saantia, joilla avun tarve on suurin.

Sähköisten palvelujen lisäämistä on perusteltu myös sillä, että se vähentää henkilöstön kuormitusta. Tulosten mukaan näyttääkin käyvän päinvastoin: henkilöstön kuormituksen arvioidaan lisääntyvän. Hieman muita tahoja enemmän näin arvioidaan tapahtuvan terveyskeskuksissa.

Sähköisen neuvonnan, ohjauksen ja tiedottamisen lisääntyminen on monessa mielessä myönteistä. Sähköiset palvelut mahdollistavat tuen ja tiedon myös haja-asutusalueille ja tekevät neuvonnasta aikaisempaa vähemmän aikaan ja paikkaan sidottua.

Saadut tulokset nostavat edelleen esille riskin, että palvelujärjestelmän sisään syntyy rakenteellinen syrjäyttävä elementti. Tuloksissa nousi esille aikaisempaa vahvemmin asiakkaiden oikeusturvaan liittyvät kysymykset sähköisessä neuvonnassa ja tiedonvälityksessä. On huolehdittava siitä, että informaatioteknologian käyttö ja siihen tarvittava osaaminen mahdollistetaan myös sellaisille henkilöille, joilla ei ole siihen tarvittavia välineitä, taloudellisia resursseja ja osaamista. Tarvitaan tietoista huomion kiinnittämistä palveluiden käyttäjien tietoteknisen osaamisen vahvistamiseen ja edullisten tietoliikenneyhteyksien rakentamiseen kaikkiin talouksiin. Tässä on perusteltua kehittää myös erilaisia kansalaispisteitä, joiden toimintaan voidaan liittää internetin käytön ohjausta. Tällainen toiminta mahdollistaisi myös nuorille omien vahvuuksiensa hyväksikäytön ja kouluttautumisen muiden opastamiseen sähköisten välineiden käytössä.

Neuvonnan ja ohjauksen lisääntymistä voidaan pitää hyvin myönteisenä asiana ja myös ehkäisevän työn vahvistumisena. Se tarvitsee kuitenkin taloudelliset ja tekijäresurssit. On epärealistista asettaa tavoitteeksi, että sähköisiä palveluita sekä neuvontaa ja ohjausta lisäämällä voitaisiin ratkaisevasti vähentää henkilöstön tarvetta.


Työvoiman palvelukeskukset kehittyneet, työllistämistavoite kova haaste

Työvoiman palvelukeskukset uutena ratkaisuna saivat edellisen Sosiaalibarometrin mukaan myönteisiä arvioita, mutta ne kattavat vielä vain pienen osan maasta ja ovat vasta kehittymässä. Näyttää siltä, että työvoiman palvelukeskuksissa on tapahtunut myönteistä kehitystä ja ne ovat vähitellen löytämässä omaa paikkaansa osana palvelujärjestelmää.

Kokonaisarvio työvoiman palvelukeskusten toiminnasta on varsin myönteinen. Noin puolet palvelukeskusten toimintaa alueellaan arvioineista katsoo niiden toimineen hyvin ja vain runsas kymmenesosa toimijoista on niiden toimintaan tyytymätön. Myönteisin kokemus työvoiman palvelukeskusten toiminnasta on Kelan toimistoissa ja sosiaalitoimessa, joissa tyytyväisyys on lisääntynyt edellisvuodesta. Järjestöjen näkökulmasta työvoiman palvelukeskusten toiminta ei ole vielä täysin lunastanut paikkaansa ja järjestöt arvioivatkin kriittisimmin niiden toimintaa. Työvoimatoimistojen arvio palvelukeskusten toiminnasta on hieman edellisvuotta kielteisempi. Terveyskeskukset arvioivat toimintaa varsin neutraalisti, niiden kontaktipinta työvoiman palvelukeskuksiin näyttääkin mm. keskinäisen yhteistyön näkökulmasta muita toimijoita ohuemmalta.

Työvoiman palvelukeskusten toiminnan katsotaan toteutuneen varsin myönteisesti myös toimintaa yksityiskohtaisesti arvioitaessa. Asiakaspalvelun yksilöllisyyden, moniammatillisen toimintatavan, työnjakojen ja taustatahojen sitoutumisen katsottiin rakentuneen erityisen suotuisasti. Kriittisimmät arviot liittyvät työvoiman palvelukeskusten onnistumiseen perustehtävässään, ihmisten työllistämisessä sekä heidän työ- ja toimintakykynsä parantamisessa. On huomioitava, että palvelukeskukset työskentelevät työllistämisen kannalta kaikkien hankalimmissa tilanteessa olevien asiakasryhmien parissa ja tämän työn vaikuttavuus edellyttää ihmisen pitkäjänteistä tukemista.

Terveyskeskusten työnjako palvelukeskusten kanssa koetaan muita julkisia palveluntuottajia epäselvemmäksi. Terveydenhuollon asiantuntemusta katsotaan hyödynnetyn muita mukana olevia tahoja vähemmän, mikä on yllättävää, koska pitkäaikaistyöttömyyteen kytkeytyvät usein erilaiset terveysongelmat. Toiminnan rakentumisessa on havaittavissa myös puutteita järjestöjen asiantuntemuksen huomioimisessa. Tunnettuutta on kuitenkin syytä lisätä entisestään, sillä noin joka kuudes potentiaalisista yhteistyökumppaneista ei vielä tunne erityisen hyvin alueellaan toimivan työvoiman palvelukeskuksen toimintaa.

Työvoiman palvelukeskukset ovat kehittyneet myönteiseen suuntaan. Työnjako ja asiantuntemuksen hyödyntäminen ovat rakentuneet varsin hyvin erityisesti työvoimatoimistojen, sosiaalitoimen ja Kelan toimistojen kanssa. Näyttää myös siltä, että työvoiman palvelukeskukset ovat onnistuneet siinä, että niillä on keskeisten yhteistyökumppaneiden johdon tuki. Työvoiman palvelukeskusten ja terveyskeskusten yhteistyössä on selkeästi kehitettävää. Myös järjestöjen tarjoamia yhteistyömahdollisuuksia ja järjestöjen työllistämis- ja tukimahdollisuuksia vaikeassa tilanteessa oleville ei ole vielä osattu käyttää riittävästi työn tukena. Tämä on kehittämishaaste.

Vaikka työvoiman palvelukeskukset eivät ole arvioiden mukaan vielä onnistuneet kovin hyvin ihmisten työ- ja toimintakyvyn parantamisessa ja työllistämisessä, on tärkeää jatkaa toiminnan kehittämistä. Työvoiman palvelukeskuksiin ohjautuvalla asiakaskunnalla on erittäin monimuotoisia ja pitkäaikaisia ongelmia, joihin räätälöityjen ratkaisujen löytäminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja henkilöstön vankkaa ammatillista osaamista. Erittäin merkityksellistä on se, että työvoiman palvelukeskuksissa tehdään perusteellista arviointia sinne hakeutuvien asiakkaiden kokonaistilanteesta, tarpeista ja mahdollisuuksista sekä räätälöidään siltä pohjalta tarvittavaa tukea. Asiakkaiden tilanteen muuttaminen edellyttää sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä. Ei voi odottaa, että siinä, missä koko palvelujärjestelmä on aikaisemmin epäonnistunut näiden asiakkaiden tukemisessa, muutos tapahtuisi nopeasti työvoiman palvelukeskuksissa.


Terveyspalveluissa kilpailuttamista arvioidaan kriittisesti, sosiaalitoimi uskoo vielä hyötyihin

Sosiaali- ja terveyspalveluiden tehostamiskeinoksi on yhä useammin ja painokkaammin esitetty palveluiden kilpailuttamista. 71 prosenttia sosiaalijohtajista ja 79 prosenttia terveyskeskusten johdosta ilmoitti, että omalla toimialalla on kilpailutettu palveluja. Sosiaalitoimet ja terveyskeskukset, joissa kilpailuttamista ei ole tehty, ovat tyypillisimmin pienissä, maaseutumaisissa kunnissa. Tulokset kertovat siitä, että usein vasta isommilla paikkakunnilla on todellisuudessa varteenotettavia vaihtoehtoisia sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottajia. Sosiaalijohto näki lisäksi paikoitellen ongelmana kilpailuttamisen vaatiman osaamisen puuttumisen ja sen koettiin tuovan lisää byrokratiaa. Kilpailuttamisen katsottiin myös sopivan huonosti sosiaalipalveluihin.

Sekä sosiaalijohto että terveyskeskukset arvioivat kilpailuttamisen vaikuttaneen eniten hallinnolliseen työhön, joka on lisääntynyt. Vajaa puolet kilpailuttamista toteuttaneista arvioi sen kasvattaneen myös liitännäiskustannuksia. Sen sijaan suurin osa arvioi pitkän aikavälin kustannusten vähenevän. Muita myönteisiä vaikutuksia kilpailuttamisella arvioitiin olleen yritysten ja järjestöjen palvelujen käyttöön, palvelujen saatavuuteen, laatuun ja niiden tarjontaan sekä kuntien väliseen yhteistyöhön, joiden arvioitiin lisääntyneen kilpailuttamisen myötä. Noin kolmannes arvioi kilpailuttamisen vähentäneen kunnan omia palveluita. Tuloksissa on nähtävissä viite siihen, että kilpailuttaminen voi myös vähentää kuntien omien palveluiden määrää, vaikka se ei vielä laajassa mitassa näykään.

Terveyskeskukset arvioivat kilpailuttamisen kustannusvaikutukset sosiaalijohtoa kielteisemmin. Osassa terveyskeskuksia nähdään kriittisesti myös kilpailuttamisen vaikutus asiakkaan saaman palvelun laatuun. Vähäisimmäksi kilpailuttamisen vaikutus arvioitiin järjestöjen palvelujen käyttöön. Kuitenkin kilpailuttaminen on lisännyt järjestöjen palvelujen käyttöä sosiaalitoimessa terveyskeskuksia enemmän. Sosiaalipalveluissa järjestöjen rooli onkin vahvempi kuin terveyspalveluissa.

Sosiaalitoimessa arvioidaan kilpailuttamisen vähentävän erityisesti pitkän aikavälin kustannuksia. Tuloksista on havaittavissa myös sosiaalijohdon painottavan hieman terveyskeskuksia enemmän yritysten palvelujen ja kuntien välisen yhteistyön lisääntymistä sekä palvelutarjonnan monipuolistumista. Tässä esiin nostetut sosiaalijohdon arviot poikkeavat merkittävästi kansainvälisten tutkimusten tuloksista sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjen johdon aiemmissa selvityksissä esittämistä arvioista ja huolesta.

Kilpailuttaminen näyttää lisäävän sosiaali- ja terveystoimessa hallinnollisen työn määrää ja kilpailuttamisen liitännäiskustannuksia. Myönteisinä vaikutuksina sen nähtiin lisänneen yritysten ja järjestöjen palvelujen käyttöä, palvelujen saatavuutta, palvelutarjontaa, palvelun laatua sekä kuntien välistä yhteistyötä. On nähtävissä selviä viitteitä myös siitä, että kilpailuttaminen vähentää kunnissa omien palveluiden määrää. Jatkossa on tarpeen seurata ja arvioida, rapautuvatko kuntien omat palvelut tämän kehityksen myötä.

Terveydenhuollossa on huomattavasti sosiaalitoimea kriittisempiä arvioita erityisesti kilpailuttamisen vaikutuksista pitkän ja lyhyen aikavälin kustannusten kasvuun. Myös kilpailuttamisen liitännäiskustannuksissa terveyskeskukset katsovat lisäystä tapahtuneen sosiaalitoimea useammin. Kilpailuttamisen vaikutus asiakkaan saamaan palvelun laatuun nähdään terveyskeskuksissa hieman sosiaalitoimea useammin kriittisesti. Tulokset vastaavat kansainvälisissä tutkimuksissa saatuja tuloksia kilpailuttamisen vaikutuksista terveydenhuollossa. Jatkotutkimusta edellyttää se, että sosiaalitoimessa arvioidaan kilpailuttamisen vähentävän pitkän aikavälin kustannuksia ja vaikuttavan myös myönteisesti järjestöjen palveluiden käyttöön. On tärkeää, että pitkän aikavälin arvioidut kustannussäästöt eivät tapahdu palveluiden laadun ja asiakkaan tarpeisiin vastaamisen kustannuksella. Erityisen merkitykselliseksi kysymys tulee siksi, että sosiaalipalveluissa ja erityisesti hoivan alueella palveluiden tuotteistaminen on hyvin haasteellista. Palveluiden käyttäjät ovat usein vaikeassa elämäntilanteessa eivätkä pysty huolehtimaan omista oikeuksistaan.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa on syytä arvioida sitä, miten varmistetaan kaikkein haavoittuvimmassa tilanteessa olevien suoja kilpailuttamiselta. Kilpailuttamisen maltillinen toteuttaminen ja nykyistä laajempi neuvottelumenettelyn käytön mahdollisuus ovat tärkeitä sosiaali- ja terveyspalveluiden erityisluonteen vuoksi. Nämä lähtökohdat on otettava huomioon hankintalainsäädäntöä uudistettaessa.


Palvelustrategiat eriytymässä kunnissa, mikä on valtakunnallisesti tavoiteltu suunta?

Palvelustrategiat voivat olla merkittävä väline kunnille tietoisten valintojen tekemiseksi siitä, millaisen ajattelun ja ratkaisujen varaan palveluiden järjestämisvastuu rakennetaan tulevaisuudessa.

Kuntien sosiaali- ja terveystoimen palvelustrategiavalinnat muodostavat ryhmittelyanalyysin perusteella viisi tyyppiä. Niistä yleisin korostaa kumppanuuteen pohjautuvaa monitoimijuutta. Keskeistä tässä strategiatyypissä on kuntien seudullisen ja kahden kunnan välisen yhteistyön korostaminen. Kuitenkin kunnan omat palvelut ja yksityisiltä palveluntuottajilta hankitut palvelut ovat myös tärkeitä. Kumppanuuteen pohjautuvaan monitoimijuus-palvelustrategiatyyppiin kuuluu 30 prosenttia kuntien sosiaalitoimista. Sosiaalijohto pitää hyvänä laajan yhteistyöverkoston käyttämistä, koska se mahdollistaa parhaiten monipuolisen resurssien käytön ja varmistaa erityisosaamisen. Monitoimijainen palvelustrategia on mahdollinen, kun on olemassa vaihtoehtoisia palvelun tarjoajia.

Toiseksi yleisimmässä palvelustrategiatyypissä nojaudutaan ostopalveluihin. Merkityksellisiä ovat erityisesti seudullinen yhteistyö ja yritysmuotoiset palvelut, jonkin verran myös järjestöt. Noin neljännes kunnista sijoittuu tähän ryhmään.

Lähes yhtä yleinen on palvelustrategiatyyppi, joka painottaa kuntien välistä seudullista yhteistyötä. Myös tähän ryhmään sijoittuu lähes neljännes sosiaalitoimista. Kuntien välistä yhteistyötä pidettiin välttämättömänä selviytymiskeinona. Lähtökohtana pidettiin usein sitä, että kunta tuottaa itse lähipalvelut ja erityisosaaminen varmistetaan kuntien välisenä yhteistyönä. Kuntien välinen yhteistyö nähtiin monessa tapauksessa ennen kaikkea kuntaparien välisenä tiiviinä yhteistyönä, ei välttämättä seudullisena yhteistyönä. Vahvistunut seudullinen yhteistyö koettiin usein kuntaliitosten välivaiheena tai osana sosiaali- ja terveyspiirin valmistelua. Seudullisen yhteistyön uskottiin monipuolistavan palveluita, varmistavan erityispalveluiden saatavuuden, yhdenmukaistavan palveluiden tarjontaa ja laatua sekä tuovan tehokkuutta ja kustannussäästöjä. Yhteistyössä nähtiin paikoitellen kuitenkin myös kehittämisen tarvetta, jotta kanssakäymisen tasavertaisuus toteutuisi paremmin.

Neljäntenä palvelustrategiatyyppinä erottuvat ne kunnat, jotka korostavat vain kunnan omia sosiaali- ja terveyspalveluja. Näitä sosiaalitoimia on 13 prosenttia. Painotukseen, että kunta tuottaa itse tarvitsemansa palvelut, liittyi usein vahvasti se, että yksityisiä palveluntuottajia ei ole olemassa, eikä niitä kovin todennäköisesti synnykään kunnan väestöpohjan pienuuden vuoksi. Kuntien välinen yhteistyö on vaikeaa esimerkiksi pitkien välimatkojen vuoksi, vaikka yhteistyö kiinnostaisikin. Kunnan omaan palvelutuotantoon nojaavat korostivat myös mahdollisuuttaan hallita näin kustannuksia. Oma palvelutuotanto nähtiin laadukkaana ja kilpailukykyisenä.

Tällä hetkellä harvinaisin palvelustrategiatyyppi pohjautuu puhtaimmin tilaaja-tuottaja -malliin. Sitä edustaa seitsemän prosenttia sosiaalitoimista. Tilaaja-tuottaja-palvelustrategiatyypissä erotetaan palveluiden tilaaja ja tuottaja toisistaan ja käytetään palveluiden tuottajana laajasti kaikkia olemassa olevia mahdollisuuksia: kunnan omaa palvelutuotantoa, seudullisia ja kahden kunnan väliseen yhteistyöhön pohjautuvia ratkaisuja sekä järjestöjen ja yritysten tarjoamia mahdollisuuksia. On kuitenkin mielenkiintoista, että tässä tyypissä painottuu muita tyyppejä voimakkaammin myös kunnan omien palvelujen merkitys. Kunnan omilla palveluilla näyttää edelleen olevan tilaaja-tuottaja -strategiankin valinneissa kunnissa tärkeä rooli.

Tilaaja-tuottaja -mallia korostavissa sosiaalitoimissa oli haettu kustannustehokkuuden parantamista. Malliin ollaan siirtymässä vähitellen ja osassa sen mahdollisuutta selvitetään seudullisena mallina. Ajoittain siihen on liitetty myös toimintojen ulkoistamisen lähtökohta. Paikoitellen se näyttää olevan ajan trendi ilman vakavaa arviointia eduista ja pulmista.

Kuntien palvelustrategiat ovat eriytymässä. Niihin liittyviin valintoihin näyttävät vaikuttavan merkittävästi kunnan koko, kuntatyyppi ja kunnan sijainti. Monitoimijuuteen ja kumppanuuteen pohjautuvaa strategiaa korostetaan silloin, kun todellisuudessa on olemassa vaihtoehtoisia muita palveluiden tuottajia. Tämä koskee myös ostopalveluja korostavia, mutta ne lähtevät kumppanuuteen pyrkiviä vahvemmin kilpailuttamisen lähtökohdasta. Kuntien välistä yhteistyötä korostavalle palvelustrategialle näyttää olevan tyypillistä se, että sitä painottavat uskovat ennen kaikkea naapurikunnan kanssa tehtävään, ei niinkään seudulliseen yhteistyöhön ja se nähdään usein välivaiheena kuntaliitoksen valmistelulle. Lähtökohtana on usein, että kunta tuottaa itse lähipalvelut ja erityisosaaminen voidaan varmistaa vain kuntien välisenä yhteistyönä. Tämä näyttää tukevan sitä, että peruskunnan rinnalla tarvitaan erityispalveluissa laajempaa alueellista pohjaa. Painotukseen, että kunta tuottaa itse tarvitsemansa palvelut, liittyi vahvasti se, että yksityisiä palveluntuottajia ei ole olemassa, eikä niiden syntyminenkään ole todennäköistä kunnan maaseutumaisuuden tai pohjoisen sijainnin vuoksi. Vaikka halua olisikin kuntien väliseen yhteistyöhön, käytännössä se ei kuitenkaan juuri ole mahdollista esimerkiksi pitkien välimatkojen vuoksi. Näiden syrjäisten kuntien erityistarpeet on otettava huomioon kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa.

Lähes kolmasosassa kuntia ei ole yhtä selkeästi valittua, tietoista palvelustrategiapainotusta. Kansallisesti on tarpeen tehdä linjaus siitä, mihin suuntaan palvelujärjestelmää halutaan olla viemässä.


Kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa tarvitaan jatkotyötä ohjaamaan riittävän linjaava puitelaki ja laajemminkin normiohjausta

Sosiaalibarometrin vastaajat toivovat kunta- ja palvelurakenneuudistuksen (PARAS) ratkaisevan palvelujen saatavuuteen, riittävyyteen ja laatuun liittyviä ongelmia. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen avulla pitäisi pystyä turvaamaan palvelut ja varmistamaan ne asuinpaikasta riippumatta yhdenvertaisesti.

PARAS-hankkeessa on esitetty kolmea erilaista muutosmallia jatkotyöskentelyn pohjaksi. Ylivoimaisesti parhaana mallina jatkotyön pohjaksi pidettiin peruskuntamallia. Kaikista vastaajista yhteensä noin kaksi kolmesta kannattaa peruskuntamallia jatkotyöskentelyn pohjana. Peruskuntamallia kunnan sosiaalitoimen kannalta parhaana vaihtoehtona pitää lähes kolme neljästä vastanneesta sosiaalitoimesta. Mitä suuremman kunnan sosiaalitoimesta on kyse, sitä useammin peruskuntamallia kannatetaan. Toisaalta kuitenkin myös alle 2 000 asukkaan kuntien sosiaalitoimista noin 60 prosenttia on peruskuntamallin kannalla. Myös terveystoimen näkökulmasta parhaana mallina peruskuntamallia pitää hieman yli puolet terveyskeskuksista. Sosiaali- ja terveysjärjestöistä puolet pitää peruskuntamallia parhaana vaihtoehtona.

Peruskuntamallin kannatuksen keskeisimmät argumentit liittyvät lähipalvelujen turvaamiseen ja lähidemokratian sekä paikallistuntemuksen säilymiseen. Toisaalta peruskuntamallia pidetään myös selkeänä, edullisimpana, hallittavimpana ja toimivimpana. Alue- ja piirimallien pelätään etäännyttävän palveluja ja päätöksentekoa kauemmas kansalaisista. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen eräänä keskeisenä tavoitteena ja argumenttina käytetty palvelujen taloudellisuus ei näyttäydy aluekunta- ja piirimalleista annetuissa mielipiteissä vahvana.

Kuntien taloudessa olevat rakenteelliset ongelmat vaarantavat palvelujen turvaamisen ja kansalaisten yhdenvertaisuuden toteutumisen palveluissa. Pitkään jatkuneet taloudelliset ongelmat vaarantavat myös pitkäjänteisen ja kestävän hyvinvointipolitiikan toteuttamisen, palvelujen kehittämisen ja ennaltaehkäisevän työn roolin. Tämän vuoksi on välttämätöntä tehdä myös rakenteellisia uudistuksia. Rakenteelliset uudistukset eivät saa olla itsetarkoitus, vaan niiden perustelujen on lähdettävä aina ihmisten hyvinvoinnin turvaamisen edellytysten parantamisesta. Uudistusten todelliset vaikutukset ihmisten hyvinvointiin, palveluihin ja kuntatalouteen tulisi arvioida huolellisesti ennen niiden toteuttamista.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen jatkoa ajatellen on välttämätöntä, että uudistuksen perustaksi annettava puitelaki on riittävän linjaava tuleville valinnoille. Lisäksi palveluiden saatavuudessa olevien pulmien ratkaisemiseksi tarvitaan normiohjausta mm. määräaikoja hoivan ja etuuksien piiriin pääsylle. Jatkossa ehkäisevä työ tarvitsee todellisia resursseja ja kehittämistä. Uudistettu kansanterveyslaki korostaa ehkäisevää työtä myönteisellä tavalla, mutta ei anna välineitä sen vahvistamiseen käytännössä. Kansanterveyslain lisäksi tarvitaan nykyistä vahvempaa sosiaalihuoltolakia ohjaamaan sosiaalihuollon toimintaa nykyisen toimintaympäristön ja ihmisten muuttuneiden tarpeiden mukaisesti.

 

Edellinen sivu | Sivun alkuun | Tulosta tämä sivu

Tilaa julkaisu

Katso myös tiedote ja liittohallituksen kannanotto