 |
  |
|||||
 |
 |
|||||
  |
 |
|||||
 |
||||||
 |
||||||
| Olet tässä: Etusivu > Julkaisut > Julkaisu |
 |
|||||
 |
||||||
 |
  Etusivu STKLKoulutusTutkimusJulkaisutKannanototTiedotteetAlueellinen
toimintaKansainvälinen
toimintaProjektitMitalitYhteystiedot Sosiaali-
ja terveysviesti SosternetPalauteIlmoittautuminenIntranet In
English På
svenska
|
 |
Pia Londen - Anne Perälahti - Arto Selkälä - Aki Siltaniemi - Riitta Särkelä SOSIAALIBAROMETRI 2004 Hyvinvointipalvelujen tuottajien ajankohtainen tilanne ja näkemys kansalaisten hyvinvoinnista  ISSN 1237-7708, ISBN 951-747-156-4, 134 sivua, hinta 25 euroa, 10 keskeisen graafin cd-romppu 30 euroa. SOSIAALIBAROMETRIN 2004 JOHTOPÄÄTÖKSET ERIYTYVÄ HYVINVOINTI - ERIYTYVÄT VALINNAT Muuttuvat elämisympäristöt, monenlaiset elämäntavat ja –valinnat merkitsevät hyvinvoinnin, mutta myös sen puutteen kirjoa. Ihmisten omaehtoinen toiminta, lähiyhteisöjen ja järjestöjen moninainen sosiaalinen tuki sekä yksityinen ja julkinen hyvinvointipalvelutoiminta muodostavat kokonaisuuden, jonka kautta ihmisten hyvinvointi toteutuu. Miten tällaista hyvinvoinnin kombinaatiota voidaan arvioida, ennakoida ja seurata? Miten yhteiskunta kykenee arvioimaan erilaisten toimenpiteiden kohdentumista ja vaikutuksia? Miten toimenpiteitä suhteutetaan, kohdennetaan ja priorisoidaan? Näiden haasteiden edessä hyvinvointipalvelut parhaillaan ovat. Sosiaalibarometrin yli vuosikymmenen jatkuneen hyvinvointipolitiikan arvioinnin perusteella voi esittää kehityskulun, jossa on siirrytty laman vaikutuksiin reagoimisesta eriytyneen kompleksisuuden hallintaan niukkuuden olosuhteissa. Näyttää siltä, että vaikeutuvia sosiaalisia ongelmia ei kyetä ratkaisemaan ilman monien toimijoiden yhteistä dialogia, seudullista yhteistyötä ja määrätietoista tulevaisuuden ennakointia. Onnistuneet ratkaisut eivät ole mahdollisia ilman ajanmukaista paikallisuutta koskevaa tutkittua tietoa, sen tulkintaa ja osallisuutta toteuttavaa päätöksentekoa. Sosiaalibarometri 2004 tuo hyvinvointia koskevaan keskusteluun yhden näkökulman. Se perustuu yhteiskuntapoliittisesti reaaliaikaiseen näkemykseen ja teoreettisesti ja empiirisesti kumulatiiviseen tutkittuun tietoon, jonka ensiaskeleet ovat 1990-luvun alussa ja jonka jälkeen suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin ajankohtaiskuvaa on systemaattisesti seurattu. 1. Hyvinvointiyhteiskunta on hylännyt osan jäsenistään Sosiaalibarometri 2004 antaa kansalaisten hyvinvoinnin kokonaistilanteen kehittymisestä suotuisan arvion. Vuodesta 1997 alkaen kehitys on ollut positiivista. Vain viisi prosenttia julkisista hyvinvointipalvelujen tuottajista arvioi kansalaisten hyvinvoinnin kokonaistilanteen huonoksi. Vastaavasti yli puolet arvioi sen hyväksi. Selkeä taite on tapahtunut viime vuosikymmenen lopussa. Kaikkien julkisten palveluntuottajien arviot kansalaisten hyvinvoinnin kokonaistilanteesta ovat muuttuneet positiivisemmiksi. Kriittisimmät arviot aikaisempien vuosien tapaan tulevat järjestöiltä. Järjestöedustajat näkevät erityisesti oman toiminnan kohteena olevan ihmisryhmän hyvinvoinnin huomattavasti heikompana kuin väestössä keskimäärin. Myös suuralueittain arvioitaessa hyvinvoinnin tilanne on parantunut kaikilla alueilla. Vähiten tilanne on asukaslukuun suhteutettuna kohentunut yli 50 000 asukkaan kunnissa. Se kertoo suuriin kasvukeskuksiin kohdistuneen mm. muuttoliikkeen mukanaan tuomien ongelmien lisääntymisestä viimeisen viiden vuoden aikana. Myös väestöä menettävillä lähtöalueilla on ongelmia. Hyvinvoinnin kokonaisarvioihin pohjautuvissa maakunnittaisissa keskiarvotarkasteluissa hyvinvoinnin kokonaistilanne on paras Varsinais-Suomessa ja pohjalaismaakunnissa. Heikoimmalta tilanne näyttää Lapissa, Kainuussa, Etelä-Savossa, Päijät-Hämeessä ja Satakunnassa. Pitkä taloudellisen kasvun aikajakso on heijastunut kansalaisten kokonaishyvinvointiin, joskin viiveellä. 1990-luvun laman välittömät seuraukset on voitettu. Kun arviointimittarina pidetään kansalaisten kokonaishyvinvointia, näyttää vahvasti siltä, että hyvinvointivaltiota uudistava toiminta ei ole ainakaan toistaiseksi kohdannut sellaisia esteitä tai ongelmia, joita se ei olisi kyennyt voittamaan. Saavutus on merkittävä. Myös ikäryhmittäinen hyvinvoinnin kuva on pääosin positiivinen. Palveluntuottajat arvioivat, että suurten väestöryhmien palvelutarpeeseen on pystytty vastaamaan parhaiten. Verrattaessa vuosia 1999 ja 2004 on hyvinvoinnin tilanne parantunut kaikissa muissa ikäryhmissä paitsi ikääntyvien (65-74 v.) ja vanhusten keskuudessa (yli 74 v.). Ikäryhmittäin tarkasteltaessa nuorten (13-17v) tilanne on jonkin verran kohentunut, mutta nuorten aikuisten (18-29 v.) asema on huonoin ja jäämässä selvästi jälkeen muiden ikäryhmien hyvinvoinnista. Tässä ikäryhmässä näyttäytyvät palveluntuottajien arvioiden mukaan ennen kaikkea epävakaiden työsuhteiden ja nuorten aikuisten pitkäaikaistyöttömyyden vaikutukset, syrjäytyminen ja ongelmien ylisukupolvisuus. Yhteiskunnallisia tukitoimenpiteitä tulisikin nykyistä tehokkaammin suunnata nuorille ja nuorille aikuisille, jotta siirtyminen aikuisuuteen, työelämään ja oman elämän rakentamiseen olisi mahdollista. Tilanteen muutos edellyttää myös tehostettuja eri hallinnonalojen yhteisiä ponnisteluja, jotta riski- ja syrjäytymistilanteet saadaan katkaistuksi riittävän ajoissa. Keskimääräinen hyvinvoinnin kokonaiskuva ei kuitenkaan kerro tarkasteltavan ilmiön kaikista puolista. Suotuisan kehityksen kääntöpuolena on, että osa väestöstä on jäänyt marginaaliin asemaan. Kaikkein heikoimmassa asemassa ovat prostituoidut, ylivelkaantuneet, huumeongelmaiset, vankilasta vapautuneet, moniongelmaiset, asunnottomat sekä alkoholi- ja mielenterveys-ongelmaiset. Vaikka pitkittyneesti työttömien tilanne on arvioiden mukaan lievästi kohentunut, se on edelleen huono verrattuna muihin väestöryhmiin. Pitkäaikaissairaiden ja mielenterveysongelmaisten tilanne on heikentynyt viimeisten kuuden vuoden aikana. Monin eri mittarein ja analyysitavoin saadaan sama tulos. Tilanne on kaikkein heikoimmilla olevien ihmisryhmien kannalta hälyttävä. Jo usean vuoden ajan tilanne on säilynyt lähes muuttumattomana. Samat ihmisryhmät ovat hyvinvoinnin jaossa jääneet osattomaksi. Korjausta ei ole saatu aikaan, vaikka huolestuttava tilanne on tiedostettu. Väistämättä joutuu tekemään johtopäätöksen, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on hylännyt ja unohtanut osan jäsenistään. Nykyiset hyvinvointimallimme rakenteet ja toimintatavat eivät riitä tukemaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Esiin tulee myös universaalin palvelujärjestelmän heikkous. Näiden väestöryhmien auttamiseksi ei löydy riittävästi taloudellisia resursseja, ammatillista osaamista eikä poliittista tahtoa. Eniten väestöryhmiä, joiden tilanne on arvioitu heikoksi, on suuraluevertailussa Uudellamaalla ja Pohjois-Suomessa. Hyvinvointipuutteet näyttävät keskittyvän ennen kaikkea voimakkaan väestökasvun alueelle Uudellemaalle ja muuttotappioiseen Pohjois-Suomeen. Pohjois-Suomessa heikoimmat väestöryhmittäiset hyvinvointiarviot painottuvat normaaliväestöön, kun taas Uudellamaalla ja Etelä-Suomessa yleisemminkin väestöryhmiin, joilla on elämäntilanteessaan erityisiä ongelmia. Myös tukimahdollisuuksien pulmat painottuvat Etelä-Suomessa samoihin ryhmiin, joilla on eniten selviytymisen ongelmia eli asunnottomiin, ylivelkaantuneisiin, huumeongelmaisiin, prostituoituihin, vanki-lasta vapautuviin ja moniongelmaisiin ihmisryhmiin. Tulokset tekevät näkyväksi ihmisten arjen ja poliittisten tavoitteiden ristiriidan. Niin kansallisen politiikan, Euroopan unionin kuin maailmanlaajuisissakin poliittisissa painotuksissa on sitouduttu köyhyyden ja syrjäytymisen poistamiseen. Tätä koskien on laadittu jo kaksi kansallista köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista toimintasuunnitelmaa. Suunnitelmien tavoitteet on löydettävissä hallitusohjelmasta ja joltakin osin resurssien allokointia on tehty myös valtion talousarviossa. Lähtökohtana köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisissa toimintasuunnitelmissa on, että ne rakennetaan yhteistyössä eri ministeriöiden, työmarkkinaosapuolten, kirkon sekä järjestöjen kesken ja, että eri tahot sitoutuvat niihin. Kriittiseksi kysymykseksi nouseekin se, miten kyseiset ohjelmat tavoitteineen näkyvät paikallisella, kunta- ja seututasolla. Osan ihmisistä jääminen pysyvästi huonoon tilanteeseen, marginaaliin, on kansalaisten perusoikeuksien toteutumisen ja yhteis-kunnallisen tasa-arvon näkökulmasta kohtuutonta. Se vaatii uudenlaisia toimintatapoja ja pitkäjänteistä eri tahojen yhteistyötä. Tilanne ei ole sopusoinnussa sen kanssa, että hallitusohjelman mukaan työllisyysasteen nostaminen on välttämättömyys ja vaatii kaikkien kansalaisten resurssien käyttöönottoa. Yhteiskunnalla ei ole taloudellisesti eikä eettisesti varaa antaa nykyisen tilanteen enää jatkua ja jättää osa jäsenistään ulkopuolelle. Määrällisesti puhutaan kuitenkin suhteellisen pienestä ihmisryhmästä, että resurssien uhraukset ovat varsin kohtuullisia. Valtioneuvoston 2003 syksyllä tekemä periaatepäätös sosiaalialan tulevaisuuden turvaamista toimeenpanosuunnitelmineen ei kiinnitä riittävästi huomiota marginalisoituviin väestöryhmiin. Tämä puute tulisi jatkotyössä huomioida. Köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen työ, heikoimmilla olevien tukeminen, edellyttää vahvaa poliittista sitoutumista valtakunnallisella tasolla, mutta ei voi onnistua ilman, että prosessi elää eri tahojen yhteisen työn kautta myös paikallisessa toiminnassa. Suurten väestöryhmien hyvinvointia tarkastellessa huolestuttavia ovat havainnot, että osalla nuoria heidän kasvuolosuhteensa ovat monin tavoin vaarantuneet. Vaikka 13-17 -vuotiaiden ikäryhmän hyvinvointi on jonkin verran kohentunut, se vaatii edelleen vakavaa huomiota. Myös yhden huoltajan perheet ovat helposti haavoittuvia. Yli kolmasosa palveluntuottajista arvioi yhden huoltajan perheiden hyvinvoinnin huonoksi. Ongelmat liittyvät niin taloudellisen kuin muunkin sosiaalisen tuen puutteeseen. Vaikka lasten ja nuorten hyvinvointi arvioidaan monessa mielessä hyväksi, lasten ja nuorten ongelmien kärjistymisestä kertoo lastensuojelutoimenpiteiden jatkuva lisääntyminen kunnissa. Tämä kertoo siitä, että kauan sitten päättyneen laman aikana tehdyt ehkäisevän ja varhaisen tuen supistusten vaikutukset ovat nyt edessämme ja näkyvät viiveellä. Lasten kasvuolosuhteiden ongelmat ja niiden ratkaiseminen ovat aikuisten ja koko yhteiskunnan ongelmia. Kun lasten ongelmiin ei puututa ennakoivasti, vaan korjaavasti ollaan jo myöhässä. Seurausten korjaaminen kestää kauan ja muuttuu kalliiksi. Kun tähän yhdistetään marginalisoitumisprosessien hiljainen hyväksyminen yhteiskunnassa yksittäiset syrjäytymisprosessit muuttuvat elinikäisiksi ja pahimmissa tapauksissa ylisukupolvisiksi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio katkaisi aikanaan tämän kehityksen, jotta kasvu yhteiskunnassa voitiin turvata. Mitä ollaan valmiita tekemään nyt? Taloudellisen toimeentulon näkökulmasta pienituloisuuden ongelma on näkyvä. Pienituloisuus yhdistyneenä epävakaaseen työuraan on vakava riski. Se aiheuttaa ongelmia erityisesti nuorille aikuisille ja yhden huoltajan talouksille. Sosiaaliturvajärjestelmän on nykyisellään vaikea vastata postmodernien työmarkkinoiden tuomiin haasteisiin, kuten työn ja sosiaaliturvan yhteensovittamiseen. Kuten edellä todettiin, nuorten aikuisten (18-29 v.) asema on huonoin ja jäämässä selvästi jälkeen muiden ikäryhmien hyvinvoinnista. Tähän ikäryhmään kuuluvat myös opiskelijat, joiden tilanne on kohentunut vähiten vuosiarvioiden vertailun perusteella. Opintososiaalisiin etuuksiin ei ole tehty viimeisten vuosien aikana lainkaan parannuksia, vaan suunnitelmat ovat olleet päinvastaisia. Tulokset nostavat esille opintososiaalisten etuuksien tason korjaamisen välttämättömyyden. Ensisijaisten etuuksien määrälliset tasot ovat riittämättömiä ja näyttääkin, että toimeentulotukea on jouduttu tukitoimenpiteenä joissakin kunnissa lisäämään. Myös tämä sosiaalibarometri nostaa esiin vaateen siitä, että ensisijaisten etuuksien tasoja on korotettava ja valtion on kannettava oma vastuunsa ihmisten perustoimeentuloturvasta. Jokaisella kansalaisella, vaikka hän joutuisikin elämään perusetuuksien varassa, on oltava oikeus ihmisarvoiseen elämään. Olemme parhaillaan luomassa postmodernin yhteiskunnan sosiaalipolitiikkaa. Se on muotoutumassa yhä enemmän ohjelmapohjaiseksi, herkästi muutoksiin reagoivaksi, ajanmukaiseen tutkittuun tietoon perustuvaksi toiminnaksi. Hyvinvointivaltiolliset standardiratkaisut toimivat vain osittain muuttuvassa ja eriytyvässä yhteiskunnassa. Ongelmallisinta vanhoille toimintatavoille on se, että ne eivät välttämättä tavoita uusia sosiaalisiksi ongelmiksi kehittyviä ilmiöitä. Kuinka herkkiä olemme tunnistamaan ja etsimään ratkaisuja esim. informaatio-, kommunikaatio- tai palveluköyhyyteen? Väestöryhmien välinen polarisaatio on jyrkkä. Samoin yksittäisten väestöryhmien sisäiset erot voivat olla suuria. Vaikka yleinen hyvinvoinnin kehitys näyttää suotuisalta, voimakas polarisaatio rikkoo ja uhkaa yhteiskunnan kiinteyttä. Hyvinvointiyhteiskunnan lupaus ”hyvinvointia kaikille” ei toteudu. Opiskelijoiden opintososiaaliset etuudet vaativat korjaamista, jotta heidän toimeentulonsa ja edellytykset kaikkien, ei vain varakkaiden perheiden, nuorten opiskelulle tulisivat turvattua. Ensisijaisten etuuksien tasoja on korotettava ja valtion on kannettava oma vastuunsa ihmisten perustoimeentuloturvasta. Jokaisella kansalaisella, vaikka hän joutuisikin elämään perusetuuksien varassa, on oltava oikeus ihmisarvoiseen elämään. Ponnekkaat toimet epäkohdan poistamiseksi ovat välttämättömiä. Yksittäisen ihmisen kannalta toivo siitä, että oma tilanne voi muuttua paremmaksi on muutoksen välttämätön ehto. Mitkä ovat ne toimenpiteet, joita yhteiskunnallisesti ollaan valmiita tekemään, että mahdollisimman monilla, etenkin nuorilla aikuisilla, on usko siihen, että oma paikka voi yhteiskunnassa löytyä? 2. Palveluntuottajien mahdollisuudet ja palveluiden tilanne Kuntien sosiaalistaloudellinen tilanne on julkisten palveluntuottajien vastausten perusteella lievästi parantunut viimeisen parin vuoden aikana. Etenijäkuntia ja pulmakuntia on molempia nyt noin viidennes kunnista. Tienhaaraisessa tilanteessa, jossa on sekä mahdollisuuksia että uhkia, on kolme viidestä kunnasta. Palvelut arvioidaan pystyttävän turvaamaan tällä hetkellä paremmin kuin kaksi vuotta sitten ja huomattavasti paremmin kuin vuonna 1999. Palveluiden turvaamismahdollisuudet polarisoituvat erityisesti sosiaalitoimessa kunnan sosiaalis-taloudellisen tilanteen mukaan. Pulmakunnissa sosiaalitoimen mahdollisuudet turvata palvelut ovat heikentyneet. Pulmakuntien alueilla olevien terveyskeskusten tilanteessa puolestaan on tapahtunut käänne parempaan viime vuoteen verrattuna. Näyttää siltä, että pulmallisessa tilanteessa ainakin terveyspalvelut turvataan. Pulmakunnissa kaiken kaikkiaan palvelut pystytään turvaamaan heikoimmin. Sosiaalipalveluista eniten on lisätty vanhusten kotipalveluja ja palveluasumista sekä lastensuojelutyötä ja muuta perhetyötä. Terveyspalveluissa lisäykset ovat kohdistuneet useimmin terveydenhoitajan ja sairaanhoitajan vastaanottopalveluihin sekä työterveyshuoltoon. Kelan palveluissa lisäykset puolestaan ovat kohdistuneet ennen kaikkea sairauspäivärahaan ja sairauskustannusten korvaamiseen, kuntoutukseen sekä neuvontaan, ohjaukseen ja tiedotukseen. Useissa työvoimatoimistoissa on lisätty neuvontaa ohjausta ja tiedotusta sekä kuntoutuspalveluita. Järjestöillä puolestaan toiminnan kirjo on laaja, mutta yleisimmin järjestöt arvioivat jäsenten neuvonnan ja ohjauksen, asumis- ja asumisen tukipalveluiden, tiedotus- ja koulutustoiminnan, vertaistuen ja muun vapaaehtoistoiminnan, päiväkeskustoiminnan sekä virkistys- ja lomatoiminnan merkityksen suureksi tällä hetkellä. Sosiaalibarometrin myönteinen tulos on se, että palvelut pystytään nyt turvaamaan paremmin kuin kaksi vuotta sitten. Merkille pantavaa on se, että liki kaikki palvelutuottajat ovat lisänneet tai vahvistaneet neuvonta- ja ohjauspalveluita, jotka ovat vuosia olleet supistusten kohteena. Kansalaisten kannalta tämä voi pitkällä aikavälillä merkitä myönteistä kehitystä oikeiden ja oikea-aikaisten palveluiden saamisen kannalta. 3. Oman toiminnan arviointi ei riittävästi käytössä toiminnan kehittämiseksi Pääosin sosiaali- ja terveyspalveluiden toimivuus ja laatu koetaan hyvänä. Tyytymättömyyttä esiintyy varsin vähän. Tähän sisältyy kuitenkin yksi palvelu-rakenteen muutoksen vaikeus. Määrällisten muutosten edessä oleva palvelujärjestelmä joutuu muuttamaan toimintatapojaan ja työmuotojaan. Lähes puolet kunnista toteuttaa eriasteisia palvelurakennemuutoksia. Seudullistamiskehityksen ja uuden teknologian sovellutusten laajenevan käyttöönoton seurauksena siirrytään yhä verkostomaisempiin, moniammatillisiin ja monitoimijaisiin palvelukäytäntöihin. Näyttää siltä, että näihin ratkaisuihin mennään osassa kuntia ilman, että muutosympäristöstä tuotetaan ajanmukaista, paikkansa pitävää tietoa. Yli puolet kunnista ei tee systemaattisia arviointeja sosiaali- ja terveys-palveluiden tilasta, kansalaisten hyvinvoinnista tai sosiaalisen tuen tarpeista, puhumattakaan useampivuotisista muutosseurannoista. Tilanne näyttää positiivisemmalta Kansaneläkelaitoksen ja työhallinnon palveluiden osalta. Nämä valtionviranomaiset arvioivat omaa toimintaansa kiitettävästi. Sekä Kansaneläkelaitoksessa että työhallinnossa on valtakunnallisesti kehitetty toiminnan seurannan ja arvioinnin välineitä. Valtiolliset toimijat ovat kehittäneet keskitetysti toiminnan arvioinnin ja seurannan menetelmiään, joita on voitu ottaa käyttöön paikallistasolla. Iso haaste on ensinnäkin se, miten eri sektoriviranomaisten arviot kiinnittyvät kunnallisiin, alue- ja seuturakenteisiin. Toisena haasteena on se, kuinka tehdyt arviot tunnistavat ja ylittävät eri tahojen työnjaolliset usein ahtaat rajat. Etenkin keskisuurissa ja pienissä kunnissa alan sisällöllisesti tunteva kehittämis- ja suunnitteluhenkilöstö on viime vuosikymmenellä lähes kadonnut. Perustyöntekijät ovat puolestaan olleet niin kuormitettuja, ettei työprosesseissa kertyvä tieto välity päätöksentekoon ja tehtyihin poliittisiin valintoihin. Valta-kunnallisesti ei ole myöskään kyetty kehittämään toimivia seurannan ja arvioinnin välineitä. Oikeansuuntaisia, mutta vielä riittämättömiä, ovat ne sosiaalialan kehittämishankkeen osahankkeet, joissa tällä alueella ollaan käynnistämässä kehittämistyötä. Kriittinen kohta tulevassa kehittämisessä on se, että sen tulisi tapahtua vuorovaikutuksessa kentän toimijoiden ja osaajien kanssa. Myös kansalaisyhteiskunnan potentiaali arvioinnin- ja palautemekanismien kehittämisessä tulee hyödyntää. Systemaattisen oman toiminnan arvioinnin kehittäminen on kuntien sosiaali- ja terveystoimen osalta kiireellinen kehittämistehtävä. Se edellyttää valtakunnallisia panostuksia ja arviointivälineiden kehittämistä yhteistyössä kentän toimijoiden, sosiaalialan osaamiskeskusten ja kansalaisyhteiskunnan kanssa. Oleellinen tieto jää työprosesseihin ilman oman toiminnan systemaattista arviointia eikä välity toiminnan kehittämiseen ja päätöksentekoon. Jatkuva oman toiminnan arviointi on välttämätön ehto sille, että pystytään tekemään oikeita valintoja paikallisista tarpeista ja olosuhteista liikkeelle lähtien, ennakoimaan tulevaa sekä allokoimaan resursseja perustellusti ottaen huomioon myös pitkän aikavälin vaikutukset. 4. Monitoimijaisen ja seudullisen sosiaalipolitiikan aika Pyrkimys welfare mix –tyyppisiin palveluratkaisuihin on jo usean vuoden ajan ollut eri tahoilla asetettu sosiaalipoliittinen tavoite. Kuntia on kannustettu eri toimijatahojen rajat ja kuntarajat ylittävään yhteistyöhön. Kuntien toimintatavat ja -mallit ovatkin viime vuosina kehittyneet yhteistyöhakuisemmiksi ja monitoimijaisemmiksi. Toimintastrategiat kuitenkin vaihtelevat melkoisesti, osin johtuen kuntien sosiaalistaloudellisesta tilanteesta, osin siitä, miten kunnat osaavat arvioida harjoitetun yhteiskuntapolitiikan suuntaa ja vaikutusta. Alueellinen polarisaatio on suurta. Huonoimmassa asemassa olevilla kunnilla menee yhä huonommin ja hyvässä asemassa olevilla yhä paremmin. Samanlainen eriytymiskehitys tapahtuu keskus- ja reuna-alueiden, kaupunkien ja maaseudun välillä. Sosiaali- ja terveystoimelta kysyttiin niiden tekemistä strategisista valinnoista palvelujen tuottamisessa. Useimmin tehty strateginen valinta oli palveluiden tuottaminen seutukuntayhteistyönä. Toisaalta suositaan ostopalveluita ja myös toimintojen ulkoistaminen on ollut valinnoissa vahvasti mukana. Tulevaisuudessa lähes kaikkien tuen tuottajien merkityksen arvioidaan kasvavan palveluiden turvaamisessa. Yleisesti ottaen eniten kasvuodotuksia kohdistuu sosiaali- ja terveysalan yrityksiin. Myös kuntien yhteispalveluiden sekä kuntien ja järjestöjen yhteispalveluiden merkityksen arvioidaan ottavan tulevaisuudessa nykyistä enemmän vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista. Järjestöt näkevät julkisia palveluntuottajia useammin kuntien ja järjestöjen yhteispalveluiden, järjestöjen muun vapaaehtoistoiminnan, itseavun, omaisten ja seurakuntien merkityksen kasvavan. Arviot eri tuen tuottajien tulevasta merkityksestä heijastelevat myös vastaajien omaa tahtotilaa sekä hyvinvointipoliittista näkemystä. Vuonna 2004 on kansalaisvastuun merkitys noussut pulma-, tienhaara- ja etenijäkunnissa vahvimmaksi tulevaisuuden hyvinvoinnin toteuttajaksi. Vielä 1997 kansalaisvastuu edusti enemmän vaihtoehtoista hyvinvoinnin järjestämisen tapaa, sillä erityisesti pulmakunnat korostivat sen merkitystä. Nyt etenkin etenijäkunnilla kansalaisvastuun eetos on vahva. Näyttää siis poikkileikkaustietojen valossa siltä, että kansalaisvastuun luonne vaihtoehtoisena hyvinvoinnin järjestämisen mallina on katoamassa ja se on muuttunut yleisesti vallitsevaksi ajattelutavaksi. Kun tilannetta tarkastellaan ajallisesti sosiaalitoimen osalta siten, että vastaajana ovat samat kunnat (paneeliasetelmalla), huomataan mielenkiintoisia eroja. Pulmakunniksi itsensä eri vuosina asemoineet kunnat korostavat laaja-alaisesti eri toimijoiden tulevaa merkitystä vuonna 2004. Parhaimmillaan tämä voi merkitä sitä, että kaikki olemassa olevat voimavarat ja osaaminen on valjastettu tilanteesta selviytymiseen. Näissä kunnissa, joissa korostetaan monitoimijaisia tuen tuottamisen tapoja, arvioidaan kunnallisen sosiaalipolitiikan vaikutukset suurimmaksi kaikista kunnista. Se merkitsee, että näissä kunnissa vallitsee selvä tulevaisuudenusko ja luottamus oman toiminnan ja valintojen merkitykseen. Vaikea tilanne, johon kuitenkin uskotaan olevan mahdollisuuksia vaikuttaa, voi aktivoida omat ponnistelut ja tukea verkostomaisten toimintatapojen syntyä. Toisaalta pulmakuntaryhmä, jonka tilanne on jatkuvasti heikentynyt, ei näe millään taholla olevan merkitystä tulevaisuudessa hyvinvoinnin tuottamisessa. Sosiaalibarometrin havainnot merkitsevät sitä, että pulmallisessa taloudellisessa tilanteessa olevissa kunnissa tarvitaan yhteisiä eri tahojen toimintapolitiikkoja, joiden avulla voidaan arvioida perusteellisesti oma tilanne ja olemassa olevat potentiaaliset voimavarat. Myös valtion interventioiden ja tuen kannalta tämä tarkoittanee eriytyvää strategiaa. Pysyvästi sosiaalistaloudelliselta asemaltaan tienhaarassa olevat kunnat korostavat selkeimmin julkisten palveluntuottajien roolia ja kansalaisvastuuta, joka on vallitseva ajattelutapa. Pysyvät enenijäkunnat, jotka arvioivat taloudellisen tilanteensa hyväksi, puolestaan korostavat selvästi eniten kansalaisvastuun merkitystä. Tietoisesti luodut strategiat kunnissa tuottavat paremman kansalaisten hyvinvoinnin tason kuin strategiattomuus. Jatkossa tulisikin entistä ponnekkaammin pyrkiä laaja-alaiseen yhteistyöhön seudullisesti. Mukaan tulisi saada niin kuntien, valtion, kolmannen sektorin kuin sosiaali- ja terveysalan yritystoimintakin. Tämän tyyppiset ratkaisut edellyttävät erilaisia seudullisia hyvinvointipolitiikkaohjelmia, joiden tekemisessä kaikki alueen toimijat ovat mukana ja joiden toteuttamiseen tekijät myös sitoutuvat. Tällöin kyse on eri tahojen yhteisistä työstämisprosesseista. Tämä merkitsee myös kulttuurisesti uudenlaisen kumppanuuden kulttuurin kehittämistä, jossa kunnioitetaan rinnalla toimivien omia lähtökohtia. Myös valtion tuen kannalta tarvitaan erilaisia tukimekanismeja toivonsa menettäneiden pulmakuntien, aktiivisesti ja voimavaroja yhdistäen tilannettaan ratkaisevien pulmakuntien ja kansalaisvastuun eetoksesta lähtevien etenijäkuntien suhteen. Valtion pyrkimys tuottaa Hyvinvointiohjelma 2015 tukee oivallisesti alueellista ohjelma-työtä ja pitkän aikavälin periaatteellisten linjausten hakemista. Etenkin kansalaisvastuun mahdollisuuksien ja rajojen arviointi on välttämätöntä, koska se näyttää kunnissa muuttuneet vallitsevaksi ajattelutavaksi. 5. Kilpailuttamiseen kaivataan rajoja ja pelisääntöjä Valtaosalla kuntien sosiaalitoimen vastaajista on sekä järjestöjen että yksityisten yritysmuotoisten sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottajien kanssa solmittuja ostopalvelusopimuksia. Terveyskeskuksilla ne painottuvat enemmän yksityisiin palveluyrityksiin. Kuntien palveluntuottajat ovat lisänneet ostopalvelusopimuksiaan enemmän palveluyritysten kuin järjestöjen kanssa. Kun julkiset palveluntuottajat hankkivat järjestämisvastuunsa piiriin kuuluvia palveluita muilta toimijoilta, järjestöiltä tai alan yrityksiltä, ne joutuvat noudattamaan hankintalainsäädäntöä. Viime vuosien aikana on käyty keskustelua siitä, miten kilpailuttaminen on sovellettavissa sosiaali- ja terveyspalveluiden alueelle ja tulisiko kilpailuttamisella olla rajat. Sosiaali- ja terveysalan toimijoiden näkemykset ovat poikenneet monessa mielessä yritysten ja kauppa- ja teollisuusministeriön näkemyksistä. Alueeseen liittyy paljon tunteita ja uskoa kilpailuttamisen myönteisiin vaikutuksiin. Empiiristä tutkimusta alueesta ei juuri ole. Sosiaalitoimen vastaajia pyydettiin arvioimaan sitä, millaisia vaikutuksia he näkevät kilpailuttamisella olleen. Huomattava osa vastaajista arvioi kilpailuttamisen vaikutuksia. Viidennes vastaajista arvioi, ettei kilpailuttamisella ole ollut juurikaan vaikutuksia. Yhtä suuri osuus vastaajista piti sitä näennäistoimintana, koska todellisia vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Viidennes vastaajista, jotka näkivät kilpailuttamisella olleen myönteisiä vaikutuksia, arvioi oman kustannustietoisuutensa, palveluiden hinta-laatu-suhteen parantuneen sekä palvelutarjonnan monipuolistuneen. Kielteisiä vaikutuksia kilpailuttamisella arvioi olleen kolmannes vastaajista. Heistä suurin osa arvioi kilpailuttamisen lisänneen byrokratiaa ilman todellisia hyötyjä. He arvioivat kilpailuttamisen soveltuvan huonosti sosiaali- ja terveyspalveluihin, tuottavan epävarmuutta sekä vaikeuttavan palveluiden joustavaa järjestämistä asiakkaiden kannalta. Osaaminen tällä alueella koettiin myös heikoksi. Toivomuksena on kilpailuttamisen pelisääntöjen ja rajojen selkiyttäminen sosiaali- ja terveyspalveluiden omista lähtökohdista. Hankintalainsäädännön ei katsottu toimivan riittävänä sosiaali- ja terveysalan näkökulmasta. Osa vastaajista ilmaisi myös huolensa siitä, että ”palataan huutolaisaikaan” ja kustannuksista tulee tärkein kriteeri laadun ja muiden tekijöiden unohtuessa. Kilpailuttaminen tuottaa sosiaalitoimen vastaajien näkökulmasta enemmän kielteisiä kuin myönteisiä vaikutuksia. Kilpailuttamisen arvioidaan soveltuvan huonosti sosiaali- ja terveyspalveluihin, koska se tuottaa epävarmuutta ja vaikeuttaa palveluiden joustavaa järjestämistä asiakkaan kannalta. Kilpailuttamiseen liittyviä pelisääntöjä ja rajoja on välttämätöntä täsmentää sosiaali- ja terveysalan omista lähtökohdista. Kyse on palveluista, joilla toteutetaan kansalaisten perusoikeuksia, ei mistä tahansa kauppatavarasta. Alueelle tarvitaan kipeästi perusteellista tutkimusta, jotta saadaan tutkimuksellista näyttöä kilpailuttamisen erilaisista lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutuksista sekä asiakkaan, palveluntuottajien että kunnan näkökulmasta. 6. Sosiaalityö vastaamaan vaikeutuviin ongelmiin Merkittävä palvelurakenteen muutoshaaste sisältyy palvelutarpeessa olevien ihmisten ongelmien vaikeutumiseen. Palvelujärjestelmä on kyennyt mukautumaan ja tuottamaan rakenteellisia ratkaisuja suurten väestöryhmien palvelu-tarpeisiin. Samanaikaisesti on kuitenkin tapahtunut selvää marginalisoitumis-kehitystä. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat on unohdettu tai heihin kohdistetaan erilaisia korjaavia toimenpiteitä, joiden avulla ongelmia ei kuitenkaan kyetä poistamaan. Pitkäaikaistyöttömyyden, alkoholin väärinkäytön, asunnottomuuden, prostituution ja huumeongelmien edessä ollaan neuvottomia. Keinoja ja haluja ratkaisuihin ei tunnu löytyvän. Niukoilla ja kohdentumattomilla interventioilla, joilla pelkästään puututaan vaikeassa asemassa olevien elämäntilanteeseen, ylläpidetään ongelmia. Ongelmien välittömät ja välilliset kustannukset tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Lisäksi on ilmeistä, että kun resursseja ja työntekijävoimavaroja ei suunnata oikein, siirtyvät kustannukset toisten viranomaisten kannettaviksi, kuten esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimen välillä on tapahtunut vaikkapa lastensuojelun ja päihdehuollon osalta. Monia sosiaalisia ongelmia yritetään ratkaista mielenterveystyön tai erikoissairaanhoidon keinoin tässä kuitenkaan onnistumatta. Monista sosiaalisista ongelmista tehdään yksilöllisiä ja ne medikalisoidaan. Marginalisoitumisongelmien ratkaisemattomuudessa on kyse niin poliittisen tahdon, resurssien kuin myös pätevien osaajien ja työntekijöiden puutteesta. Erityinen huoli lankeaa kunnalliseen sosiaalityöhön. Osalle ihmisistä se paikallistasolla toimivien yhdistysten tarjoama identiteettityö ja liittymisen mahdollisuus on ratkaiseva ensimmäinen askel oman tilanteen muutokseen. Kaiken kaikkiaan huono-osaisimpien ihmisten elämäntilanteessa tarvitaan perusteellista, pysähtyvää ja kunnioittavaa tilanteen arviointia ja suunnitelmallista eri tahojen yhteistyötä. Vain näin muutos on mahdollinen. Työskentelytapa edellyttää myös työorientaation muutosta asiakaslähtöiseksi. Organisaation resurssien säästeliäs ja tarkoituksenmukainen käyttö on yhteinen huoli, mutta se ei saa vinouttaa asiakastyötä. Kunnollinen, kuntouttava interventio, vaikka se tuottaisikin kustannuksia, voi pitkällä aikavälillä olla halpa ratkaisu, kun se auttaa yksilöä tai perhettä saamaan uudelleen elämästä kiinni. Sosiaalityön asemaa tulisi voimakkaasti vahvistaa, koska vain siten voidaan tehokkaasti puuttua vaikeimmassa asemassa olevien ihmisten sosiaalisen tuen tarpeisiin. Lisäksi järjestöjen mahdollisuudet palveluiden tuottajina, erilaisin vertaistuen ja vapaaehtois-toiminnan tarjoajana tulisi ottaa osana tuen kokonaisuutta ja palveluketjua määrätietoisemmin kehittämisen kohteeksi. 7. EU-hankkeet taloudellisesti mahdottomia järjestöille Merkittävä osa eri tahoilla tehdystä kehittämistyöstä on viime vuosien aikana organisoitu erillistä rahoitusta saaviksi kehittämishankkeiksi. Kehittämishankkeita on eri hyvinvoinnin tuottajilla käynnissä lukuisia. Huolena on ollut, muuttavatko hankkeet olemassa olevassa toiminnassa mitään vai jäävätkö ne irrallisiksi ponnisteluiksi. Julkisten palveluntuottajien arviot kehittämishankkeiden hyödystä ovat melko myönteisiä. Hankkeiden avulla on pystytty kehittämään parhaiten palveluiden tarvevastaavuutta ja laatua. Hankkeet ovat edesauttaneet myös uusien toimintatapojen käyttöönottoa. Järjestöjen kannalta tulokset nostavat esiin merkittävän pulman, joka liittyy EU-hankkeisiin. EU-ohjelmien merkitys näyttää viimeisen kolmen vuoden aikana hiljalleen vähentyneen. Niiden järjestöjen määrä, jotka eivät ole mukana EU-rahoitteisissa hankkeissa, on viime vuodesta edelleen kasvanut. Näyttää siltä, että järjestöt ovat tehneet johtopäätöksen, jonka mukaan niillä ei ole varaa olla mukana jälkirahoitteisissa hankkeissa etenkin kun maksatusviiveet ovat erittäin pitkiä. Järjestöjen vaikuttamistoimet eri ministeriöihin tässä asiassa eivät ole tuottaneet muutosta tilanteeseen. Kehittämishankkeilla on ollut merkitystä julkisten palveluiden laadun ja tarvevastaavuuden kehittämisessä. Kunnat ja erityisesti pienet kunnat odottavat sosiaalialan osaamiskeskusten resurssien vahvistuvan ja niistä kehittyvän varteen otettava kehittämistuki, mitä ne eivät tällä hetkellä vielä ole. Sosiaalialan osaamiskeskusten perusresursseja on vahvistettava, jotta ne pystyvät vastaamaan tähän haasteeseen. Kansallisesti on haettava ratkaisu EU-hankkeiden jälkirahoitteisuuden pulmaan puskureita luomalla. Riski on erittäin suuri, että järjestöt pääsääntöisesti vetäytyvät tästä hankeyhteistyöstä, koska tilanne on taloudellisesti järjestöille mahdoton. Silloin eri toimijoiden yhteistyö ja vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten osallisuus jäävät vain kauniiksi puheeksi. Hankkeita hallinnoiviin ministeriöihin tarvitaan lisää henkilöstöresursseja, jotta edes hankkeiden maksatuksen kohtuuttomat viiveet saadaan poistettua. 8. Sosiaalialan kehittämishanke tulevaisuuden mahdollisuutena ja haasteena Valtioneuvoston periaatepäätös sosiaalialan tulevaisuuden turvaamiseksi ja periaatepäätöksen toteuttamiseksi tuotettu sosiaalialan kehittämishanke muotoilevat valtion näkökulmasta sosiaalialan lähivuosien toimenpiteet ja kehittämiskohteet. Sosiaalibarometri 2004 kautta nousee esille useita ajankohtaisia havaintoja, joita kehittämishankkeen toteuttamisessa tulee huomioida. Kansalaisten kannalta sosiaalipalveluiden keskeisin kehittämisen kohde on palveluiden saatavuuden turvaaminen. Sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuus ja riittävyys eivät toteudu. Se näkyy jonoina ja melko pitkinä jonotusaikoina. Puolessa kunnista sosiaalitoimessa joudutaan jonottamaan. Sosiaalipalveluissa jonottamaan joudutaan eniten toimeentulotukea, toiseksi useimmin vanhusten palveluasunto- ja laitospaikkoja. Myös sosiaalityön palveluja joudutaan jonottamaan. Terveyspalveluissa puolestaan yli 80% kertoi asiakkaiden joutuneen jonottamaan palveluita. Yleislääkärin vastaanotolle jonot olivat kiireellisiä tapauksia lukuun ottamatta yleisimpiä. Lisäksi erikoissairaanhoidon palveluita, hammaslääkäripalveluita, psykologin palveluita sekä puhe- ja fysioterapiapalveluita joudutaan kunnissa jonottamaan. Jos samaa asiaa kysyttäisiin suoraan kansalaisilta, olisi kuva todennäköisesti vielä synkempi. Sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuuden ja riittävyyden ongelman poistamiseksi ei ole olemassa helppoja ratkaisuja. Ongelman taustalla on useita samanaikaisesti vaikuttavia syitä, jotka esimerkiksi sosiaalialan kehittämishankkeessa on tunnistettu vain osittain. Sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottajat näyttävät reagoivan valikoivaan muuttoliikkeeseen. Osa muutoksista on positiivisia, osa negatiivisia. Esimerkiksi päivähoidon, perhetyön ja vanhusten palveluiden sekä supistamiset että laajentamiset syntyvät todellisesta kehittämistarpeista. Vaikka resurssisäästöjä syntyy mahdollisten supistusten seurauksena, ongelmalliseksi tilanne muodostuu silloin, kun säästyneetkään resurssit eivät riitä uusiin palvelutarpeisiin vastaamiseen. Erityisesti suuret kasvukeskukset ja sellaiset sosiaalistaloudelliselta asemaltaan heikossa asemassa olevat kunnat, joiden kehitys on nopeasti taantuvaa, kärsivät tilanteesta. Muutokset sinällään eivät automaattisesti merkitse eriarvoisuuden lisääntymistä tai kansalaisten eriarvoistumista. Kuntien on pystyttävä kuitenkin vastaamaan muutostarpeeseen. Ongelmat syntyvät silloin, kun taloudelliset ja henkiset voimavarat sekä käytettävissä oleva ajantasainen tieto eivät riitä muutoksen hallintaan. Sosiaalialan kehittämisohjelman yksi merkittävä linjaus oli sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannusten valtionosuuksien huomattava korotus. Kunnissa sen merkitys arvioidaan käytännössä vielä pieneksi, koska verokertymien supistuminen ja muiden valtionosuuksien supistuminen on vienyt korotuksen. Vielä tärkeämpi huomio tulevaisuutta ajatellen on se, että kuntien sosiaali- ja terveystoimen johto arvioi, ettei valtionosuuksien korotus näy sosiaali- ja terveystoimessa ja jos näkyy, niin vain lievästi terveystoimessa. Valtion tukitoimenpiteiden ja sosiaalialan kehittämishankkeen tulisi ottaa muuttoliikkeen vaikutus eritellymmin huomioon. Yhdessä ääripäässä ovat reuna-alueiden pysyvissä pulmissa olevat kunnat, jotka eivät näe tilanteessaan ulospääsyä ja toisessa selvästi yli 50 000 asukkaan kunnat, jotka eivät ole riittävästi pystyneet vastaamaan tulomuuton tuomiin palvelulisäyksiin. Sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksiin on saatu tasokorotus. On syytä herättää kysymys, mitkä olisivat ne mekanismit, jotta kuntatasolla resurssit todella allokoitaisiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden kehittämiseen, henkilöstön palkkaamiseen ja osaamisen varmistamiseen? Sosiaalitoimi ei näytä olevan kunnissa resurssien jaossa se alue, jota priorisoitaisiin valtakunnallisista linjauksista huolimatta. Sosiaalibarometrin vuodesta 1991 jatkunut pyrkimys kuvata ja analysoida kansalaisten hyvinvointia ja hyvinvointipalveluiden kohtaantoa kertoo vuoden 2004 julkaisussa hyvinvointipalvelurakenteen muutoksesta, johon on valmistauduttava uusin toimintamuodoin ja työtavoin. Myös verkostomaiset ja ohjelmaperusteiset työn järjestymisperiaatteet ovat yleistymässä. Tämän hetken ajankohtaisia haasteita ovat aito toimijoiden välinen toinen toisiaan kunnioittava dialogisuus ja toiminnan systemaattinen arviointi ja ennakointi. Tilaukset puhelimitse (09) 774 721, sähköposti julkaisut@stkl.fi tai netin kautta tilauslomakkeella. |
 |
||
 |
||||||
 |
||||||
Tilaa julkaisu